Haluan uudelleenjulkaista tämän itselleni hyvin tärkeän tekstin, jonka olen kirjoittanut reilu vuosi sitten entiseen blogiini. Seuraavat päivät tulevat tuomaan mukanaan suurta surua ja tämän tekstin myötä haluan muistella lämmöllä niitä menneitä hyviä aikoja.
13.6.2016:
Tämä teksti on ollut jo pitkään suunnitteilla ja se sai nyt sattumalta kimmokkeen kun selailin vanhoja valokuva-albumeita, sieltä löytyi tämän näköinen aukeama:
Rakas vanha mäyräkoira mummelini, Erästäjän Miina eli Kiia, muutti luokseni 13 vuotta sitten, 23.6.2003. Tämä tarkoittaa sitä, että nyt minun ollessa 26-vuotias, Kiia on kulkenut mukanani tasan puolet elämästäni. Sitä sielunkumppanuutta jota Kiiaa kohtaan koen, on vaikea kuvailla, mutta jokainen koiranomistaja varmasti tietää mitä tarkoitan, kun sanon Kiian olevan ”se minun koirani”. Kiian kanssa olen kulkenut läpi elämäni suuret ilot ja surut, se on aina ollut uskollisesti rinnallani, tapahtui mitä tahansa. Sen kanssa olen tanssinut monet riemuhepulit onnen hetkellä ja se on nuollut kyyneleeni kun olen piilottanut suruni kaikilta muilta. Kiia tuntee minut läpikotaisin, se tietää minusta aivan kaiken. Kiia on ensimmäinen ikioma koirani (okei, myönnettäköön että rekkarissa lukee omistajan kohdalla myös siskoni ja veljeni nimet tasapuolisuuden vuoksi, mutta ei anneta sen häiritä) ja olen ikionnellinen siitä, että juuri me kaksi olemme toisemme löytäneet.
Mutta miksi juuri mäyräkoira? Itseasiassa se ei oikeastaan edes ollut oma valintani. Lempirotujani lapsena oli muutamia mainitakseni, tanskandoggi, dobermanni, bokseri, englanninbulldoggi, chow chow, pyreneittenmastiffi. Miksi ihmeessä sitten mäyräkoira? No siksi, että vuonna 1998 kummivanhempani hankkivat karkeakarvaisen mäyräkoiran nimeltä Omituisen Otuksen Alecia, tuttujen kesken Kiia. Sehän oli kuin kohtalon sanelemaa, kun meidän pikkulikkojen nimetkin rimmasi, me oltiin kuin paita ja peppu. Vaikka Kiia asui eri perheessä, rakkaat kummini ystävällisesti antoivat minun ajatella että se oli oma koirani ja siltä se todella tuntuikin. Lapsuuden yksiä rakkaimpia muistoja onkin koulujen loma-ajat kummieni luona. Harmikseni oman koira-allergiani takia meille ei voinut kotiin koiraa hankkia ja lomat kennelin omistavien kummieni luona olikin minulle kultaakin arvokkaampia. Pääsin touhuamaan sydämeni kyllyydestä koirien kanssa, Kiia tietysti aina pääosassa. Välillä Kiia vieraili meilläkin yökyläilemässä ja voi miten ihania hetkiä ne oli. En voi sanoin kuvailla sitä ylpeyden määrää, kun sai ihan oikeasti kuvitella olevansa koiranomistaja, mennä nukkumaan omaan sänkyyn ja viimeisenä ennen valojen sammumista rapsuttaa koiraa. Sitä olin koko elämäni toivonut.
Kiialle teetettiin sen elämän aikana kolme pentuetta ja viimeisen kohdalla vanhempani ja kummini sopivat, että pentujen luovutuksen jälkeen Kiia muuttaisi luokseni pysyvästi, eläkkeelle metsästys- ja pentujentekohommista. Muistan tehneeni suurella innolla koulussa puna-oranssi-vaaleanpunaista tilkkupeittoa Kiialle (samainen peitto vilahtaa yhdessä kuvassa, eri Kiialla tosin), vihdoinkin sain ylpeänä ilmoittaa kaikille että ompelen tätä MINUN koiralleni, joka kesäloman aikana meille saapuu. Eipä tiennyt tyttörukka silloin, mitä kesä toi tullessaan.
Muistan vieläkin sumeasti sen hetken, pelasin tietokoneella lempipeliäni, kun vanhempani tulivat kauppareissulta kotiin. Äiti ei tuntunut löytävän sanoja miten asian olisi minulle kertonut, viestinviejän osa ei todellakaan ollut helppo. Kiia oli kuollut. Synnytyksessä oli tullut komplikaatio. Yksi pentu oli syntynyt, mutta seuraava oli jumittunut synnytyskanavaan, estäen muiden ulostulon. Matkalla eläinlääkäriin Kiia oli menehtynyt, kaikki vatsassa olevat pennut mukanaan. Suru-uutisen kuulemisen jälkeen muistikuvani tilanteesta ovat hyvin hatarat, vain musertava painava epätoivo ja suru piirtyy mieleeni.
Seuraavat muistikuvani ovat hetkestä, kun kyynelsilmin selaamme koko perheen voimin Keltainen Pörssi -lehteä. Lehdestä löytyi mäyräkoirapentue Nakkilasta ja eikun tuumasta toimeen, seuraavana päivänä lähdimmekin jo katsomaan pentuja. Muistan lähettäneeni matkalla itkuisen viestin kummisedälleni ja kysyneeni, että sopiiko hänelle jos nimeän pennun Kiiaksi. Kiian (Alecian) menetys oli niin järjettömän suuri pienelle tytölle, että kai jotenkin lapsen mielessä kuvittelin saavani palan sitä rakasta koiraa takaisin, kun nimeän tulevan pennun samalla nimellä. Jälkeenpäin ajateltuna joku toinen nimi olisi voinut olla viisas valinta, sillä olen joutunut lukemattomia kertoja kertomaan tämän tarinan miksi nykyisellä Kiiallani on niin samanlainen nimi kun itselläni ja kuka on se ”edellinen Kiia”. Myöhemmin olen myös kysynyt äidiltäni, että miksi ihmeessä kesken suuren surun alettiin heti etsiä uutta koiraa tilalle, sillä eihän se millään voinut menetystä korvata. Muistan äitini vastanneen että siinä tilanteessa ei oikein ollut muuta vaihtoehtoa, pikkuinen tyttö särkyi niin järjettömän pahasti menetyksensä takia ja korjaamiseen oli vain yksi keino. Vaikka myönnän joskus ihmetelleeni vanhempieni ratkaisua kyseisessä tilanteessa, tiedän nyt myös itsekkin, että muuta vaihtoehtoa ei olisi ollut. Se koira oli mulle niin järjettömän rakas. Vielä näin 13 vuotta tapahtuneen jälkeen, kyyneleet vierii pitkin poskiani kun tätä kirjoitan. Kiitos äiti että tiesit miten tytär korjataan ❤ Olen myös ikuisesti kiitollinen kummeilleni että sain olla osa sitä kaikkea. Omituisen Otuksen Alecia tulee aina kulkemaan mukanani erityisen rakkaana muistona ja se koira sinetöi kohtaloni, mäyräkoira on minun rotuni.
Vanhan Kiian viimeinen pentu Netta ja ”uusi” Kiia. Minulle oli kovin tärkeää että nämä koirat saivat tavata toisensa.
”Vanha Kiia” kuoli 8.6.2003 ja tämä nykyinen Kiia muutti meille noin 1,5kk sen jälkeen. Siinä ajassa olin päässyt jo tekemään surutyötä ja alkanut tietysti innostumaan tulevasta pennusta. Ihkaoma koiranpentu, vihdoinkin se päivä koitti!
Alkuaikoina muistan harmitelleeni kuitenkin kaikkia niitä ”vikoja” joita Kiiassa oli ja vanhalta Kiialta puuttui, vaikka rakastinkin sitä pikkuista pentua sydämeni kyllyydestä. Vertasin niitä koko ajan toisiinsa; Kiia ei tykännyt toisista koirista, se oli liian sileäturkkinen, se oli kovin ylpeä ym, kaikkea mitä vanha Kiia ei ollut. Ne oli kaksi eri koiraa, enkä pitänyt siitä ajatuksesta. Kai se oli jonkinlainen selviytymiskeino, vaikka näin myöhemmin ajateltuna kovin hölmöä, mutta eipä ihmisen mieli, etenkään lapsen, aina kovin johdonmukainen ole. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin kasvaa Kiian kanssa hyvin tiukasti yhteen, eikä sen puutteet enää vaivanneet, vaan ne teki siitä juuri sen rakkaan yksilön, joka se tänäkin päivänä on. Pois en vaihtaisi mistään hinnasta ja kaikki ne ”viatkin” ovat vain kääntyneet vahvuuksiksi. Vanha Kiia oli pikkuisen tytön paras ystävä, koira jolta sain oppia miten upea suhde ihmisen ja koiran välille voi syntyä, kun se oikea sattuu kohdalle. Nykyinen Kiia taas, se on kaikkien näiden yhteisien vuosien jälkeen täysin korvaamaton. Elämäni koira. Sanotaan, että puhtain rakkaus mitä ihminen voi koskaan tuntea, on äidin ja isän rakkaus lastaan kohtaan. En usko, minä tiedän jo nyt mitä se on. Löydän sen katsomalla tuota vanhaa harmaantunutta ystävääni syvälle silmiin.
Huomaan usein havahtuvani siihen ajatukseen, että ihan kuin Kiia olisi ollut kanssani ihan aina. On jotenkin vaikea ajatella aikoja, jolloin Kiiaa ei vielä ollut. Tuntuu hassulta selata kuvia joista ”on iäisyys aikaa”, mutta siellä se Kiia vaan porskuttaa mukana, aikojen alusta asti. Tuntuu kuin ihmisen ja koiran vuodet ei menisi samaa vauhtia, ihan kuin Kiia olisi ollut kanssani ainakin 20 vuotta. Oma elämä on muuttunut näiden 13 vuoden aikana hurjasti, ihmisiä, paikkoja ja asioita on mennyt ja vaihtunut, mutta se sama pieni ystävä nimeltä Kiia on aina vakio, se ei vaihdu koskaan. Välillä ihan pelottaa, että voinko enää koskaan löytää näin täydellistä koiraa, kun kaksi on jo mäyräkoiran muodossa elämässäni ollut. Olen oppinut että yksilöitä ei voi koskaan korvata, eikä pitäisikään. Jokaisesta aika jättää ajallaan, mutta rakkaat muistot kulkee ikuisesti mukana. Ajoittain mieleen ajelehtii ajatus, että mitä sitten kun Kiiaa ei enää ole, miten edes voin selvitä ilman Kiiaa? Katson vierelleni, rapsutan sitä tuttua korvaa ja rauhoitun. Miksi edes mietin moisia, tässähän me ollaan, vanhat kaverukset, millään muulla ei ole nyt merkitystä.
Loppukevennyksenä vielä kuvia Kiian 1-vuotis syntymäpäiviltä. Halusin järjestää pilke silmäkulmassa Kiialle synttärijuhlat ja onneksi kaikki lähipiirin koiraihmiset olivat leikissä heti mukana. Oli kakkua, ilmapalloja, lahjoja ja mitä kaikkea nyt synttärijuhlissa kuuluukaan olla 😀 (Lopulta siirryttiin sisätiloihin ja nälkäiset ihmisetkin saivat kakkukahvit).
Tiian eläinkaaos 