Ruokintapäivästä on tullut vuosien varrella niin arkinen juttu, ettei sitä enää koe edes maininnan arvoiseksi asiaksi. Sen on nähnyt niin monesti että homma hoituu rutiininomaisesti ja se hoidetaan työlistalta kuin mikä tahansa eläimen hoitoon liittyvä asia.
Harrastuksen alussa ruokintaa odotti aina kuin kuuta nousevaa ja onneksi pienen käärmeenpoikasen saikin ruokkia kahdesti viikossa. Suunpieliini nousee huvittunut hymynkare, kun muistelen kuinka jopa kisailimme puolisoni kanssa siitä, kumpi saa sen maagisen jännittävän toimenpiteen kulloinkin suorittaa. Ehkei tarvitse edes mainita, että nykyään ei moisia kisailuja enää harrasteta, käärmeet ovat täysin minun vastuullani, hyvä jos mieheni edes käärmeiden nimet muistaa (tai ylipäänsä tietää) 😀
Vaikka ruokintapäivä ei itselleni ole sen ihmeellisempi tapahtuma, ajattelin että voisi olla hauska vähän raottaa tätä omaa arkea ja kirjoitella teille kuinka ruokailut täällä sujuvat.
Tänään oli vuorossa vanhempien käärmeiden ruokailu, sillä viimevuoden poikaset saivat syödäkseen jo pari päivää sitten. Armottoman huonon muistini vuoksi olen nähnyt parhaaksi pitää jokaiselle käärmeelle omaa ”päiväkirjaa”, jonne kirjaan ruokailuista lähtien aivan kaiken tarpeellisen. Päiväkirjoista on näppärä tarkistaa milloin ruokintapäivä lähenee ja minkä kokoista ruokaa kenellekkin pitäisi tarjota. Samalla muistiinpanot virkistävät muistia, jos joillain yksilöillä on ajoittain joitain erityistarpeita ruokailujen suhteen.
Heitettyäni tuhottoman monia ruokaeläimiä roskiin harrastustaipaleeni aikana, olen päätynyt ruokkimaan käärmeet ryhmittäin. Sulatan ruokaa aluksi vain osalle ja vasta kun ensimmäinen ryhmä on syönyt, sulatan murkinat seuraaville. Näin kaikille raadoille löytyy lopulta syöjä vaikka ensimmäinen ruokailijaehdokas ei sitä kelpuuttaisikaan. Hävikkiä ei synny parhaassa tapauksessa ollenkaan, tai ainakin se on mahdollisimman vähäistä.
Isoimmat mustarottikset (Oodi, Mustis ja Sisu) syövät tällähetkellä 130-170g rottia ja pienemmät nelivuotiaat (Kaaos, Nata, Lumo ja Kalla) syövät 90-120g rottia. Punahäntärottakäärme Nuppu taas aterioi säälittävän kokoisia 40g tipuja, sillä rotista se hermostuu aivan tuhottomasti joka kerta kun erehdyn niitä sille tarjoamaan. Ruokakokoa on tarkoitus hilata edelleen jokaisella pikkuhiljaa ylöspäin, sillä erinäisistä syistä kasvu ei ole kaikilla sujunut aivan niin mallikkaasti kuin olisi pitänyt. Aikuisetkaan eivät ole vielä välttämättä täydessä mitassaan, vaan luulen niiden kasvavan vielä jonkin verran kun ruoka taas maistuu ja homma toimii. Mustis esimerkiksi suostui syömään ensimmäistä kertaa elämässään isohkon rotan (140g) vasta viime ruokinnalla, eihän tuolla olekkaan tänä päivänä ikää kuin reilu 8 vuotta.. Ihan putkeen ei siis hommat aina ole menneet, mutta hiljaa hyvä tulee. Onneksi vuosikkaat poikaset vaikuttavat sentään ruokailutahtinsa suhteen lupaavilta ja niistä taidetaan saada aikanaan ihan kunnon mustarottakäärmeen kokoisiakin!
Joskus muinoin sulatin ruuat vesihauteessa pussissa, mutta nykyään tuikkaan pakasteet suoraan veteen. Hiirillä ja pikkurotilla paksu pakastepussi toimi ja ruuat pysyi kuivana, mutta isommilla rotilla ja tipuilla on niin terävät kynnet että pussista tulee seula alta aikayksikön. Sulatuskippona on joku pieni mihinlie ruokahyönteiskäyttöön ostettu about karkkiboksin kokoinen laatikko, johon keräilen ruokaeläimet pakkasesta ja täytän sen niin kuumalla vedellä kuin hanasta tulee. Isompi olisi ehkä kätevämpi, mutta tuohon on jo tottunut ja se toimii, niin mitä sitä vaihtamaan. Vedet joutuu isompien raatojen ja määrien kanssa vaihtamaan kertaalleen jotta käärmeet saa sopivan lämpöistä apetta.
Valutan sulaneesta ruuasta suurimmat vedet astiaan ja nostan sanomalehdelle. Enimpien vesien imeydyttyä sanomalehteen, kuivaan eläimet nopeasti talouspaperilla ja kiikutan käärmeille. Joskus kuivasin kaikki suoraan vedestä ottaessa talouspaperilla, mutta se oli silkkaa tuhlausta, paperia olisi saanut kulumaan rullakaupalla.
Ei-niin-nirsoille käärmeille kuivaan isomman satsin kerralla ja käyn nakkelemassa jokaisen terraarioon. Nirsoimmille taas kuivaan ruuan yksitellen ja vien heti käärmeelle, jotta se on varmasti riittävän lämmintä. Ahneimmat eivät niin välitä onko ruoka lämmintä vai haaleaa, niille kelpaa mikä vain.
Isot ruokaeläimet annan yleensä suoraan kädestä, ellei sitten käärme ole jossain niin syvällä oksistossa jonne ei ylety kuin pitkillä pihdeillä. Paljaalla kädellä en kuitenkaan viitsi ruokaa tarjoilla, vaan harhalaukauksien vuoksi sujautan käteni suojaksi hitsaushanskan. Hanskasta on sekin hyöty että käden lämpö ei häiritse käärmettä hanskan läpi ja käärme osaa kohdistaa iskunsa ruokaeläimeen. Kädestä ruokin siksi, että ruokaeläintä on helpompi kannatella kädessä kuin pihtien päässä. Osa käärmeistäni on ajoittain melko hitaita nappaamaan ruokansa ja käsihän siinä puutuisi jos pihtien päässä ruokaa roikottelisi pidemmän aikaa. (Tätä odotteluroikottelua kutsun ”työkoneiden arvonnaksi”, Kummelifanit tietänee sketsin ja siihen liittyvät puutuvat kädet).
Kuten kuvistakin jo näkee, ruokin käärmeeni suoraan terraarioon, sillä en koe erilliseen boksiin nostelusta olevan käärmeelle mitään hyötyä, enemmänkin se tuntuisi turhalta häsläykseltä. Pyrinkin aina tarjoamaan ruuan oksistoon, jotta kontaktia pohjamateriaalin kanssa ei syntyisi. Välillä saattaa jokunen pohjamatskukökkökin sujahtaa käärmeen suuhun jos ne onnistuvat putoamaan maahan kuristaessaan ruokaa, enkä yleensä asiaan juuri puutu, ellei se näytä tarpeelliselta. Isompien kökköjen kohdalla autan käärmeen suunpieliä puhtaammaksi käärmekoukulla tai pihdeillä. Jos terraariossa on haketta, olen tarkempi ruokinnoissa, jottei haketta päätyisi suuhun ollenkaan.
Tällähetkellä terraarioistani kahdessa asuu useampi käärme, toisessa käärmepari ja toisessa -trio. Tämä vaatii tietysti jonkinlaisia erityisvalmisteluja ja tiukkaa taktikointia, etenkin kun triosta yhdellä on ruokintatilanteessa todella kova draivi päällä ja käärmeparista toinen on välillä vähän hidas ruokailija. Ruokailut ovat tähän asti sujuneet aina ilman sen suurempia kommelluksia, mutta pakko myöntää että onhan se älyttömästi yksinkertaisempaa ruokkia käärmeet kun ne asuvat yksin. Tarpeen vaatiessa otan yhden käärmeen terraariosta pois, jos tuntuu ettei kämppiksien ruokailut suju samaa vauhtia. Ensisijaisesti pyrin kuitenkin hämäämään käärmeitä ja ohjailemaan niitä eri suuntiin, niin pitkään kunnes viimeinenkin on saanut syötyä ruokansa rauhassa. Yhteisasuttamista ja käärmeiden ruokkimista samaan terraarioon en suosittele koskaan, vaan koen että varmuus, halu ja taito selviytyä tilanteista täytyy tulla käärmeenomistajalta itseltään, patistusta tai suosittelua siihen ei pitäisi tarvita.
Tälläkertaa Kalla ei kelpuuttanut rottaa, joten neidin ruokalistalla oli tipuja. Kaikki muut söivät ruokansa esimerkillisen reippaasti ja hävikkiäkään ei syntynyt, kun Nata hoisi Kallan jämäruuan muitta mukinoitta. Nämä onnistuneet ruokintakerrat saavat aina niin hyvälle mielelle ja niiden voimalla jaksaa rämpiä ne vähän huonommatkin ajat, jolloin ruoka ei meinaa kaikille maistua.
Olemme mieheni kanssa pohtineet omakotitalon ostoa jo jonkin aikaa ja nyt kun tuntuu että sen toteutuminen on lähempänä kuin koskaan, alkaa into ruokaeläinkasvatuksen uudelleen aloittamisestakin taas nostaa päätään. Odotan oman talon omistamista kuin kuuta nousevaa ja kaiken muun hyvän lisäksi omille tiluksille mahtuisi mainiosti pieni kana- ja/tai viiriäislauma, hiiriä ja ehkä joskus kanejakin. Olisi niin mahtavaa kun pystyisi taas itse tuottamaan käärmeille kunnon sapuskat, loppuisi varmasti nirsoilut siihen paikkaan ja tuo nirppanokka-Nuppukin saisi jotain isompaa murkinaa minitipujen tilalle. Sitä odotellessa!
Tiian eläinkaaos 