Muutto siintää horisontissa

Tunnen oloni juuri nyt maailman onnellisimmaksi ihmiseksi! Yksi elämäni suurimmista ja hartaimmin odotetuista unelmista on käynyt toteen ja pääsemme muuttamaan elokuussa ihkaomaan taloon ❤ Kyseessä on 110m2 omakotitalo, jossa on keittiön ja olohuoneen lisäksi kolme makuuhuonetta ja takkahuone. Lisäbonuksena yläkerrassa on 180m2 rakentamatonta tilaa, jonne voi myöhemmin laajentaa elintilaansa. Niin ja autotallikin on, jossa pääsee puuhastelemaan terraarioprojektien kanssa! Pihassa riittää tilaa koirille ja reilun kilometrin päässä on söpö rauhallinen uimarantakin jonne voi mennä niiden kanssa kesäiltaisin viilentymään. Tuntuu aivan utopistiselta että tämä on viimein totta ❤ Kirjottelen uudesta kodista enemmän, kunhan päästään muuttamaan ja saadaan tehtyä akuuteimmat remontit valmiiksi.

Iloa on riittänyt myös käärmeiden kanssa, sillä 2017 vuoden viimeinen myynnissä ollut mustarottakäärmepoikanen kohtasi omistajansa. Löytyi aivan mahtava koti ja nyt saa huokaista helpotuksesta kun kaikki poikaset ovat hyvässä huomassa ❤ Tälläerää myytäviä käärmeitä ei enää tästä taloudesta löydy ja seuraavia saaneekin odotella jonkin aikaa. Saapa nähdä milloin teetän seuraavan poikueen, vaikka alunperin olin ajatellut sen tapahtuvan vuonna 2020. Nyt näyttää kuitenkin siltä että taitaa ensi vuosi mennä pitkälti uuden kodin kunnostamisen kanssa ja toisaalta haluan myös pitää hetken vapaata poikasrumbasta. Poikaset ovat aivan ihania ja rakastan niitä yli kaiken, mutta helposti stressaantuvana ihmisenä lie parempi lepäillä nyt vuosi tai pari ennen kuin lähtee siihen pyöritykseen uudelleen. Ihanuudestaan huolimatta elämä usean poikasen kanssa ei ole pelkkää ruusilla tanssimista, vaan siihen mahtuu myös paljon huolia ja harmaita hiuksia.

 

Jonkin aikaa tekeillä olleet uudet terraariotkin alkavat olemaan pikkuhiljaa valmiita. Vielä puuttuu lasit ja pleksit, sekä kalliotausta toisesta terraariosta. Onneksi rakensin nuo tarkoituksella ohuehkosta vanerista, eivätkä ne paina tuhottomasti. Olisi ehkä vähän surkuhupaisaa saada kammottavan painavat terraariot valmiiksi juuri pari viikkoa ennen muuttoa. Kohtuullisesta keveydestään huolimatta aion ostaa nokkakärryt, jotta muutto sujuisi mahdollisimman kivuttomasti. Erityisesti painavan terraariotornin siirtely jäi ei-niin-kivasti mieleen viimemuutosta. Tuleva muutto ei silti kaikesta kantamisesta huolimatta huolestuta ja hirvitä, koska tälläkertaa tietää ettei moista koitosta ole tiedossa uudestaan enää vuosikausiin!

Kaiken ilon sekaan mahtuu myös epätoivon hetkiä, sillä kävin kuvauttamassa meidän koirakuopuksemme Papun luuston muutama viikko sitten. Papun velipoika lopetettiin alle vuoden iässä lonkkiensa takia ja siksi olen ajatellut että Papukin täytyy kuvauttaa jossain vaiheessa. Selässä ja kyynärissä ei ollut vikaa, mutta lonkat. Huh sentään miten rujot ne olikaan. Lääkärikin sanoi hämmästyneensä tulosta, sillä koira ei antanut ennen kuvausta mitään viitteitä siitä että niissä olisi vikaa. Hetken ehdin jo pyörittää kauhukuvia mielessäni ja miettiä olenko taas sen vaikeimman päätöksen edessä ja joudun päästämään irti rakkaimmastani. Kauhun painolasti putosi kuitenkin harteiltani, kun lääkäri kertoi koiran voinnin ja olemuksen merkitsevän enemmän kuin kuvat. Jostain ihmeen syystä Papun lonkat eivät ole sitä vaivanneet juuri ollenkaan ja toivotaan ettei vaivoja tulisi jatkossakaan. Vaikka lonkkien tilanne ei ollutkaan oletetun- ja toivotunlainen, niin nyt se on kuitenkin tiedossa ja pystytään toimimaan nivelrikon etenemistä hidastaen. Samalla osaa seurata koiraa yhä entistäkin kriittisemmin ja puuttumaan asiaan jos pienintäkään ongelmaa ilmenee. Papu täyttää viikon päästä kolme vuotta ja toivon sydämeni pohjasta että sillä on vielä monen monta ihmisen parhaan ystävän arvoista vuotta laadukasta koiranelämää jäljellä ❤

 

 

Ei sydän lyö jos se on kultaa

Perjantaina klo 13.15, tasan neljä viikkoa sitten olimme juuri tulleet mieheni kanssa kotiin, sylissäni oli ensimmäinen koirani, paras ystäväni, pelastajani, sielunsiskoni, mäyräkoirani Kiia. Peittoon kiedottuna, vielä lämpimänä, nukkuen ikiunta. Olin juuri tehnyt elämäni vaikeimman teon.

Kaksi päivää aiemmin koitti se hetki, jolloin näin että rakkaan koirani aika on tullut. Dementia ja vanhuus oli ottanut pienestä ystävästäni niin tiukan otteen, ettei siitä enää ollut poispääsyä. Luulin valmistautuneeni tähän hetkeen jo vuosia, mutta silti se kaikki tuska paiskautui tajuntaan niin suurella voimalla, ettei siihen olisi koskaan voinutkaan valmistautua. Oli sanottava ääneen ne sanat: Kiialle täytyy varata aika eutanasiaan.

Lääkäriaika saatiin perjantaille klo 12.30, meillä oli siis vielä reilu vuorokausi yhteistä aikaa jäljellä. Päätimme mieheni kanssa että viimeiset hetket tulevat olemaan onnellisia ja rakkaudentäyteisiä. Suru saa tulla vasta myöhemmin, sillä nyt sille ei ollut aikaa. Vain hetki sen jälkeen kun eläinlääkäriaika oli varattu, muuttui se aiempina päivinä niin apeasti ja väsyneesti käyttäytynyt mäyräkoiravanhus kuin taikaiskusta iloiseksi ja pirteäksi. Tuli lohdullinen olo, tuntui että se tiesi mitä tulee tapahtumaan ja oli valmis lähtemään.

Torstaiaamuna suuntasimme siskoni ja Kiian kanssa auton nokan kohti Porin rannikkoa, määränpäänä kaunis paikka nimeltä Kallo. Merenranta saa mielen rauhoittumaan ja tuntui oikealta tehdä viimeinen retki Kiian kanssa niihin seesteisiin maisemiin, istuksia rantakalliolla ja syödä herkkuja vailla kiirettä. Kiia on aina rakastanut salmiakkia ja olenkin sille jo vuosikausia luvannut että se saa oman turkinpippuripussin sitten kun viimeiset hetket koittaa. Lupaus täytettiin ja muitakin herkkuja sateli yllinkyllin. Kiialle ominaiseen tapaan kaikki herkut hotkittiin ihan yhtä kovalla vauhdilla kuin aina ennenkin, ruokahalu sillä säilyi entisenään aivan loppuun asti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ennen kotiinpaluuta napsittiin vielä muistoksi yhteiskuvia Kiian kanssa ❤

”Maailma loppuu huomenna, jäljelle jää kuiskauksia. Tuhkaa ja kultahippuja,
tänään saat kaiken minusta.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viimeisenä päivänä tehtiin kaikkea mitä Kiia eniten rakasti; syötiin ihan liikaa herkkuja, halittiin ja rapsuteltiin, nautittiin tuulen henkäyksistä, otettiin aurinkoa, nuuhkuteltiin meheviä tuoksuja, otettiin ilohepuleita, pussailtiin rakkaita ihmisiä, jätettiin hyvästejä, leikittiin lempparileikkejä ja puuhasteltiin kaikkia parhaita juttuja. Päivän päätteeksi Kiia nukahti makoisaan ja sikeään uneen ja nukkui aamuun asti kuin tukki. Sattui katsoa tuota loppuun asti niin iloista ystävää, joka vailla huolta huomisesta rakasti edelleen niin täysillä.

Perjantaiaamu koitti ja todellisuus pamahti vasten kasvoja, meillä oli enää vain pari tuntia yhteistä aikaa jäljellä. Tuntui että maailmanloppu oli todella tullut, enkä halunnut enää kulkea ajassa eteenpäin. Kumpa vain olisin voinut käpertyä peiton sisään Kiia sylissäni, kaikki muu loppuisi ja aika pysähtyisi. Samalla kuitenkin koin helpotusta siitä, että tämä päivä toisi Kiialle rauhan. Minun piti saattaa ystäväni rajan toiselle puolen, sillä elämä ei enää ollut niin arvokasta mitä Kiia ansaitsi. Oli kunnia saada olla uskollisen ystävän vierellä viimeiseen hengenvetoon asti. Helpotus Kiian puolesta ei kuitenkaan poistanut sitä, että omaan sieluuni kairautui järjettömän suuri aukko ja tuska oli suunnaton.

Kiia oli perjantaina jo kovin väsynyt. Vaikka se iloinen ystävä sieltä väsymyksen alta pilkottikin, tuntui että olimme valinneet juuri oikean päivän, huomenna olisi voinut olla jo liian myöhäistä. Kiia ei enää halunnut viettää aikaansa sohvalla, vaan pyrki jatkuvasti lattialle. Hain peiton ja tyynyn ja tein meille pehmoisen pesän lattialle. Kiia oli kovin raukean ja levollisen oloinen, eikä oikein meinannut enää ymmärtää miksi itken, halailen ja hakeudun sen viereen jatkuvasti. Aivan kuin sen tajunta olisi jo hieman häilynyt hetkellisesti, tuntui pahalta ettei se enää hakeutunut itse lähelleni, niin kuin aina ennen. Onneksi perheemme kuopus, Papu, huomasi hätäni ja tuli taakseni sohvalle ja nojasi päänsä olkapäälleni lohduttaakseen. Se oli saanut oppinsa parhaalta.

Kun kotoalähdön aika koitti, halusin tehdä tilanteesta mahdollisimman normaalinkaltaisen, jottei Kiia aavistaisi mitään. Se on aina pelännyt eläinlääkärikäyntejä, enkä halunnut sen joutuvan pelkäämään enää. Purin huulta ja kutsuin Kiiaa iloisesti mukaan, ääneni ei saanut nyt murtua. Kaulapannan ja nahkaremmin sijaan laitoin ne aivan tavalliset arkiset valjaat ja napsautin flexin kiinni valjaisiin; ”lähdetäänkö Kiia ulos?!”. Vastaukseksi sain ilosta soikean, häntäänsä hetkuttavan mäyräkoiran; ”Joo mennään jo!!”. Mummelin ilme kirkastui ja se lähti reippain askelin tepsuttamaan kohti autoa. Narun toisessa päässä pyyhittiin salaa kyyneliä.

Kiia on aina rakastanut autoilua ja sen vuoksi ajelimme kaikessa rauhassa kiertoteitä mutkitellen eläinlääkärin pihaan. Olimme kovin ajoissa, mutta onneksi taskut olivat täynnä nameja ja viimehetket maistuivat makoisilta. Isäntäväkikin yritti pitää mielen positiivisena, jotta Kiia ei aistisi ahdistusta niin voimakkaana ja alkaisi jännittää. Kuljeksimme rauhassa ympäri parkkipaikkaa ja tutkailtiin paikkoja, Kiia oli kovin iloisella tuulella.

Jo aikaa varatessa oltiin sovittu, että lääkäri tulee ulos ja antaa Kiialle rauhoittavan lääkkeen meidän autossamme. Eläinlääkäriasemalle emme halunneet Kiiaa enää viedä tajuissaan, viimehetkien täytyi olla rauhalliset ja iloiset, vailla pelonhälvähdysäkään. Mieheni lähti hakemaan lääkäriä ja jäin autolle odottelemaan Kiian kanssa. Kiitin Kiiaa kaikesta ja syleilin sitä tiukasti. Tiesin että se tietää jo kaiken mitä ajattelen, se on aina tiennyt, enempää sanoja ei tarvittu. Katsoin Kiiaa silmiin ja näin ilmeen jota en ollut koskaan ennen nähnyt. Oli silti päivänselvää mitä se ilme tarkoitti. Se oli kuin ymmärtäväinen pään nyökkäys, myönnytys ja kiitos kaikelle, hyväksyntä viimeiselle palvelukselle. Se kertoi, että on aika, pysy vahvana.

Tuntui kohtuuttoman tuskaiselta odottaa lääkäriä saapuvaksi. Lopulta klinikan ovet pamahtivat auki kuin hidastettuna ja arvasin mitä sieltä on tulossa. Kun saattue oli tarpeeksi lähellä, päästin Kiian tervehtimään ja se juoksikin häntä heiluen iloisena koko flexin mitan verran tulijoita vastaan. Kaiken tuskan keskellä  pieni hymynkare nousi suunpieliini, Kiia oli onnellinen ja se rakasti ihmisiä, tällä kertaa eläinlääkäriäkin.

Eläinlääkäri kertoi rauhassa miten tilanne etenee ja Kiia sai rauhoittavan pistoksen sylissäni. Siitä lähtien kaikki eteni sekavan nopeaan tahtiin ja lopulta Kiia makasi jo eläinlääkärin pöydällä, lääkärin ruiskuttaessa sydämen pysäyttävää ainetta suoneen. Pidin Kiiaa tiukasti, silittelin ja kerroin rauhalliseen ääneen ettei ole mitään hätää, mennään nukkumaan. Lääkäri kuunteli elintoimintoja ja jonkin ajan päästä sanoi ne sanat jotka romahduttivat maailmani; ”Kiia on nukkunut pois”. Tuntui kuin pala sieluani olisi revitty irti.

Lähdimme kotiin ja otimme Kiian mukaamme. Halusin että Ykä ja Papu näkevät mitä Kiialle oli tapahtunut, halusin että nekin ymmärtävät että Kiia ei enää palaa. Molemmilta otti oman aikansa että ymmärsivät asian laidan. Papu kävi useasti haistelemassa Kiiaa ja ihmetteli miksei se enää liiku. Muutaman tunnin päästä se meni makaamaan Kiian viereen, tökki sitä vaimeasti tassullaan ja alkoi vinkumaan sydäntäsärkevästi. Ykä taas vaikutti hyvin järkyttyneeltä, eikä olisi halunnut lähestyä Kiiaa ollenkaan, makasi vain etäällä ja katseli Kiiaa hyvin kaihoisalla ja surullisella ilmeellä. Onneksi olimme useamman tunnin kotona ennen kuin lähdimme viemään Kiiaa tuhkaamoon ja Ykäkin ehti käydä lopulta haistelemassa Kiiaa järkytyksestään huolimatta. Leikkasin Kiialta karvatupsun talteen, sen jota aina tapasin hermostuksissani nypeltää, otin tassusta jäljennöksiä paperille ja kynnetkin leikkasin kaikessa rauhassa. Tuntui helpottavalta saada puuhailla vielä ruumiin äärellä, se teki luopumisesta jollain tapaa siedettävämpää. Tuhkaamoon lähtiessämme pyysin vielä Ykää ja Papua sanomaan Kiialle heipat ja siinä kohtaa niistä jotenkin näki, että ne tiesi ettei Kiia enää palaa.

Kaikki tuntui niin utopistiselta ja suru sekoitti pään. Vasta matkalla tuhkaamoon, kun kuolinkankeus oli tullut, tajusi jollain tapaa ettei se rakas enää siellä kuorensa sisällä ole. Luulin että asia konkretisoituisi paremmin kun saa Kiian tuhkat takaisin kotiin, mutta sekään ei tuonut toivomaani helpotusta. En tiedä miten kauan kestää aivan lopullisesti ymmärtää, ettei Kiia enää tule ikinä takasin. Edelleenkin, kuukausi tapahtuneen jälkeen, kuulen välillä Kiian kynsien rapinaa makuuhuoneessa ja tunnen sen terävän kerjäävän katseen lattianrajasta syödessäni herkkuja sohvalla. Tänään luulin olleeni aivan varma että näin Kiian omalla tuolillaan, napottaen sydämensulattavalla katseellaan suoraan silmiini. Kiian kuppi on edelleen keittiön lattialla ja valjaat ovat autossa. Ja siellä ne saavatkin olla niin kauan että aika on kypsä. Kiian muistopöydällä palaa kynttilät joka päivä ja ennen nukkumaanmenoa menen sipaisemaan uurnaa ja toivottamaan hyvää yötä.
Joskus joku viisas on sanonut, että luopumisen tuska on hinta siitä kaikesta pyyteettömästä rakkaudesta mitä koiralta olemme saaneet. Ja niinhän se juuri on, niin paljon olen Kiialta saanut näiden 14,5 vuoden aikana, ettei irti päästäminen voisikaan tuntua miltään muulta kuin maailmanlopulta

Kiian kuoliniltana kävimme vielä Kallossa katsomassa auringonlaskua, kuin jäähyväisiksi. Siellä kävimme tänäänkin. Tuntuu kuin ympyrä olisi sulkeutunut.

Kiitos Kiia kaikesta, lepää rauhassa rakkaani ❤
Erästäjän Miina 5.5.2003-20.10.2017 ❤