Tässä kuussa tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun hankin ensimmäisen käärmeeni. Ajattelin että olisi hauskaa muistella mitä kaikkia käärmeitä täällä on vuosien varrella majaillut ja kuinka ylipäänsä innostuin käärmeistä. Tästä historiikista tuli ihan tahtomattakin hyvin pitkä, mutta suotakoon se sille. Kymmentä vuotta on vaikea tiivistää yhteen artikkeliin 😀
Olen ollut koko elämäni aivan äärettömän eläinrakas, ihkaensimmäinen suusta päästämäni sanakin on ollut ”HAU”, sillon joskus melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Jo melko nuorena kävi kuitenkin ilmi että olen koirille, niille lempieläimilleni, allerginen ja samaan kasaan lukeutuivat kissat ja muut kodin pienet karvapallerot. Johonkin se kaikki rakkaus täytyi kohdistaa, joten innostuin käärmeistä. Niille en ainakaan olisi allerginen. Käärmeen hankintaan ei kuitenkaan lupaa heltynyt ja lopulta vuosien päästä koko innostus laantui, säikähdettyäni perinpohjaisesti kasvimaalla kyyksi luulemaani käärmettä. Murrosiän lähestyessä osa allergioista hiipui pois ja palasin taas alkuperäisten eläinrakkauksieni pariin. Nuoruus kului koiraa, hamstereita ja kaneja paijaten.
Muutin kotoa pois 19-vuotiaana, vuoden 2009 alkupuolella ja uuden kaupungin myötä tuli myös uusia tuttavuuksia. Eläinrakkauteni kävi melko pian kaikille selväksi ja loppukesällä 2009 eräs näistä tutuista tarjosi minulle kotia etsivää aikuista viljakäärmettä. BOOM! Siitä se kaikki käärmehulluus alkoi. Aikuisiällä en ollut edes ajatellut moisen hankintaa, mutta nyt se oli menoa!
Tankattuani aimo annoksen viljakäärmetietoutta tulimme mieheni kanssa siihen tulokseen, että haluamme sittenkin hankkia ensimmäiseksi käärmeeksi poikasen. Lempparivärimuodoiksi löytyi Bloodred ja Pewter. Pewtereitä ei ollut tarjolla, mutta ”melkein blodareita” oli kuoriutunut Lahdessa. Ja niin pikkiriikkinen diffused-naaras Sanni-Juuteri (myöhemmin Sakke) haettiin kotiin 25. syyskuuta 2009. Sakke oli aivan uskomattoman mahtava käärme, en olisi voinut parempaa ensikäärmettä saada ❤
Yhteiselo käärmeen kanssa oli kovin kiehtovaa, eikä mennyt aikaakaan kun innostus alkoi kasvaa; Lisää oli saatava. Tuohon aikaan Herppi.netin kauppatori oli kuumaa kamaa ja sitä tuli seurattua hyvin ahkerasti. Keväällä/kesällä 2010 tarjolle pamahti samanaikaisesti mielettömän upea hortu ja ihana pieni mustarottakäärme. Vielä tässä vaiheessa mieheni oli lähes yhtä innostunut käärmeistä kuin minäkin. Kuitenkin siinä määrin vähemmän, että kahteen uuteen käärmeeseen ei olisi samantien hellinnyt suostumusta. Pelasin tilanteen nerokkaan ovelasti, innostaen miehen mustarottäkäärmeestä, joka hankittaisiin hänelle ja itse taas ottaisin hortun 😛
10.6.2010 parivuotias amazonin puuboa Vekara-Väkkärä (väriltään garden phase) kulkeutui luokseni Tampereelle Rovaniemeltä Matkahuollon pikarahtina. Näin jälkeenpäin tuntuu todella hullulta edes ajatella että silloin tuo oli vielä sallittua (tai itseasiassa aivan juuri noina päivinä Matkahuollon säännöt muuttuivat ja eläinkuljetukset rahtina kiellettiin). Muistan jo silloin hieman epäröineeni asian suhteen, mutta onneksi käärme suoriutui matkasta hyvin. Siitä huolimatta olin tyytyväinen ettei jatkossa käärmeitä voisi enää vastaavalla tavalla lähettää. Hortu oli toiseksi käärmeeksi ehkä hieman haastava, muttei ollenkaan mahdoton kun tiesi mihin oli ryhtynyt. Vekara on edelleen yksi suurista suosikeistani, ihan lempparikäärmematskua ❤
Kolmen viikon ikäinen mustarottakäärmekoiras Mustanaamio kotiutui vain kaksi päivää myöhemmin 12.6.2010. Mustis tuli Etelä-Pohjanmaalta kasvattajansa kyydillä Tampereelle, josta kävimme sen noukkimassa mukaamme. Koska käärme tuli miehelleni, hän sai valita kahdesta poikasesta sen omansa. Mustanaamio lähtiki mukaan tasan siksi, että sisukkaana pienenä kakkiaisena se puri miestäni. Tästä ollaankin revitty myöhemmin huumoria, sillä Mustis on ollut ehdottomasti hankalin ja eniten murhetta aiheuttanut käärmeemme, rakkaudella joskus sekundaksikin kutsuttu. Olisi pitänyt arvata, että sen purevan tirriäisen kanssa ei elämä tule olemaan helppoa 😀
Puoli vuotta myöhemmin ihastelin matelijafoorumilla (ei herppi.net, vaan se toinen jonka nimeä en muista) taiwaninviehkokäärmeen poikasia ja kohta olinkin tilanteessa jossa Mustanaamion kasvattaja tarjosi minulle omaa viisivuotiasta koirastaan. Niimpä veronpalautuksien saavuttua, joulukuussa 2010 Sayuri kulkeutui meille omistajansa kyydissä. Sayuri tuntui jättimäiseltä muihin keskenkasvuisiin käärmeisiini verrattuna, mutta onneksi se oli lempeä kuin mikä. Say ehti asua meillä parisen vuotta, kunnes viljakäärmeinnostuksissani myin sen ”tilaa viemästä tylsänä lajina”, huoh. Sayuri onkin jäänyt koko harrastustaipaleeni ainoaksi ei-omakasvatti käärmeeksi jonka olen myynyt pois. Myyminen on harmittanut myöhemmin niin monta kertaa, ettei sen jälkeen ole enää samaa virhettä tullut tehtyä.
Ajatus viljakäärmeen poikasien teettämisestä joskus tulevaisuudessa alkoi pikkuhiljaa kutkuttamaan ja aloin etsiä Sakelle sulhasta. Olin jo aikeissa ostaa sellaisen ulkomailta, mutta sattumalta se löytyikin paljon lähempää, Turusta. Niin Kalma, reilun puolen vuoden ikäinen Anery Pewter-koiras kotiutui 12. maaliskuuta 2011. Kalma oli myös yksi suosikeistani, niin lempeä ja upea käärme.
Seuraava tulokas oli Viima, pieni leukistinen teksasinrottakäärme. Tässä lajissa nimenomaan leukistinen värimuoto vei mennessään, se oli niin hätkähdyttävän kaunis! Tiesin Mustanaamion kasvattajalla olevan lisääntyvä pariskunta ja kyselin seuraavan poikueen perään. Harmillisesti sellaista ei ollut kuitenkaan tulossa, jälkeläisiä hän ei ollut ajatellut enää näillä teettää. Onnekseni kyseessä oli ihanaakin ihanampi henkilö ja hän teetti sittenkin vielä yhden poikueen, vain jotta saisin omani. Pikkuruinen Viima-neiti saapui meille kolmeviikkoisena 16.9.2011 kasvattajansa kyydittämänä.
Kesäkuussa 2012 otin hoiviini entiseltä työharjoittelupaikaltani todella kitukasvuisen ja nestehukkaisen brasilian sateenkaariboan. Kyseessä oli vajaa vuotias brassi, joka painoi vain 24 grammaa meille tullessaan. Käärme oli myyty eläinkauppaan jälleenmyytäväksi muka hyväkuntoisena ja toimivana, mutta kuuden viikon aikana eläinkaupassa käärme ei ollut syönyt kertaakaan, saati luonut nahkaansa. Jotain hämärää tässä jutussa oli vaikkei myyjä sitä myöntänytkään, sillä käärme painoi vähemmän kuin sen oletettu syntymäpaino oli ollut. Luonani käärme onneksi alkoi toimia samantien omakasvatteisilla hiirillä ja myöhemmin palasi takaisin eläinkauppaan vahvistuneena ja toimivana. Sama käärme kävi luonani vielä myöhemminkin pariin otteeseen, lähtien moitteetta toimivana ja palaten aina täysin syömättömänä. Viimeisellä kerralla päätimme omistajan kanssa että käärme jää luokseni kuntoutumaan ja etsimme sille aikanaan sopivan kodin, eläinkaupassa kun ei tällaista yksilöä voinut myydä. Luulen että olisin lopulta lunastanut käärmeen itselleni, sillä siihen ehti hoitojaksojen aikana kiintyä jollain erityisellä tavalla.
Kesällä 2012 teetin ensimmäisen käärmepoikueeni, vanhempina ainokaiset viljakäärmeeni Sakke ja Kalma. Sakke pykäsi ensikertalaisena yllättäen kaksi munasatsia, yhteensä 30 poikasta! Näistä kolme jäi kotiin: heinäkuun poikueesta Pewter-naaras Usva ja Hypo pewter-naaras Kuura, sekä syyskuun poikueesta Hypo diffused-koiras Riiva. (Tässä kohtaa mainittakoon: en ole ollenkaan perillä niistä tämänhetkisistä diffused/masque/red coat/mikälie -jutuista, joten puhun tässä vain niistä väreistä jotka oli aiemmin käytössä). Kuura muutti uuteen kotiin vajaa vuoden ikäisenä. Riiva ja Usva olivat suuria aarteitani, olin niistä kovin ylpeä.
Muutaman kuukauden päästä tuli tilaisuus tehdä vaihtokauppoja muiden saman lajin kasvattajien kanssa ja kaksi Diffused kasvattiani vaihtoi osoitetta. Tilalle tuli 13.10.2012 Kuopiosta kasvattajansa Tampereelle kuskaama Anery motley/striped naaras Myrsky, sekä 19.10.2012 vajaa puolivuotias Snow-koiras Myytti Espoosta.
23.2.2013 tein vaihtokaupat entisen pomoni kanssa; annoin kolme edelliskesän viljakäärmekasvattiani eläinkauppaan ja sain noin kolmevuotiaan bairdinrottakäärme-koiraan, Hadeksen. Se oli ollut kaupalla jo pidemmän aikaa ja olin haaveillut siitä pitkään. Nyt se oli viimein minun! Hades oli älyttömän kauniin värinen, metallinhohtoista Teksasin lokaliteettia. Kuvissa sitä hehkua ei näy, mutta livenä se oli jotain todella upeaa.
Hades vasta meille muuttaneena
Viljakäärme Aava päätyi meille hieman erikoisella tavalla. Asuin siihen aikaan kerrostalon alimmassa kerroksessa katutasossa ja asuntoon näki suoraan sisälle. Eräs naapuri oli ohimennessään kiinnittänyt huomiota lukuisiin terraarioihin ja tuli jutulle kun näki minut terassilla. Hänen tutullaan oli kaksi käärmettä, jotka tarvivat pikaisesti uuden kodin nykyisen omistajan kyllästyttyä niiden hoitamiseen. Hän itse oli ottamassa toisen ja kysyi voisinko mitenkään ottaa jäljelle jäävää itselleni. En tarkalleen muista miten nopeasti juttu eteni, mutta ei liene kenellekkään ylläri että tokihan kärme meille muutti. Taisimme hakea käärmeet jo parin päivän päästä, vain muutaman kilometrin päästä kotoani. Päivämäärä oli 28.4.2013. Aava oli hirmu nätti Pastel ghost -naaras ja ikää sillä oli 2,5 vuotta. Alunperin tarkoitus oli etsiä sille ajan kanssa uusi hyvä koti, mutta hupsista vaan, eihän se koskaan meiltä lähtenyt. Tosin yhteen poikueeseen lainasin sen ystävälleni, josta sain poikasen itselleni.
Aava noin 3v
Kesäkuun 29. päivä 2013 tein jälleen mainiot vaihtokaupat erään tutun kanssa. Annoin kaksi edelliskesän viljakäärmepoikastani ja sain upean kuningaspyton koiraan, Karun. Ikää sillä oli vuoden verran ja väriltään se oli Spider. Karu ei ”wobblannut” (spidereille ominainen neurologinen ongelma) juuri ollenkaan ja siksi sen uskalsin ottaa. Spiderit olivat sillon ehdottomia lemppareitani kunkkupytikoista (Bumblebeen lisäksi). Sittemmin olen muuttanut mieltäni, enkä enää ottaisi mitään värimuotoa jossa on spideria. Mielestäni tämän värimuodon täytyisi antaa hautautua kokonaan, koska muulla tavalla tästä käärmeen elämänlatua heikentävästä vaivasta ei pääse eroon. Karu oli hirmu sympaattinen pökäle ja jätti jälkeensä pytikan kokoisen aukon, vielä jotain päivänä tarvin moisen pläskin uudelleen.
Karu noin 1,5v
19.7.2013 täyttyi suuren suuri unelmani, kun Mustanaamion kasvattaja päätti luopua aarteistaan ja myi Mustanaamion isän ja sen ”morsiamen” minulle. Valkokylkinen mustarottakäärmepariskunta oli jotain niin mielettömän hienoa! Mustanaamion isä Kaira oli upein koskaan näkemäni käärme ja nyt se oli minun ❤ Naaras Halla oli myös mielettömän kaunis, vaikkakin hirmu pienikokoinen. Kaira oli noin kahdeksanvuotias ja Halla neljän ikävuoden kieppeillä. Ne olivat asuneet jo pitkään yhdessä saamatta jälkikasvua, mutta pidin peukkuja että se vielä onnistuisi. Kaira oli älyttömän sympaattinen ja rauhallinen käärme, katse sillä oli kuin koiranpennulla ja se oli herttainen kuin mikä. Ehdottomasti yksi elämäni tärkeimmistä käärmeistä. Harmittaa ettei näistä kahdesta hurmurista ole juurikaan kuvia, tai jos on, niistä ei välity se kaikki loistavuus.
Parin kuukauden päästä, 25.9.2013, tuli taas muutama vahvistus viljakäärmeiden porukkaan. Yksivuotiaat Motley/striped-naaras Myy ja Striped-koiras Allu. Näiden kanssa ei mitään super isoja kasvatussuunnitelmia ollut, mutten pystynyt vastustamaan kiusausta kun ystäväni etsi niille uutta kotia. Tässä kohtaa taisi se kuuluisa mopo alkaa viimeistään karata käsistä, eikä kaikkia hankintoja välttämättä enää osannut miettiä niin tarkasti loppuun.
Taas reilun kuukauden paussin jälkeen, 6.11.2013 kaunis Ghost-koiras, Aavan poikanen Varjo muutti meille. Varjokin tuli vähän vahingossa, sille ei ollut mitään kasvatuksellisia suunnitelmia, mutta kukapa niin nätistä oman käärmeen poikasesta olisi raaskinut kieltäytyä 😛
Hetki Varjon saapumisen jälkeen sain hoiviini pikkiriikkinen Butter-viljakäärmenaaraan. Se tuli luokseni täysin toimimattomana, eikä ollut reilun puolen vuoden elämänsä aikana syönyt yhtään mitään. Pakkosyötin sitä ensin hetken, mutta sekään ei tuntunut starttaavan pientä narunpätkää. Viimeisenä oljenkortena kokeilin letkuttaa syvälle kurkkuun omakeksimää nestesotkua, joka koostui vedestä, nutri plussasta ja nutri bacista. En tiennyt ollenkaan toimiiko se, mutta käärme eli jo elämänsä lopun alkua, joten mitään ei menetettäisi jos ainakin kokeilisin. Tämä oli se viimeinen oljenkorsi ja jos se ei tuottaisi radikaalia positiivista tulosta, käärme olisi pakko lopettaa. Muistaakseni jo kahden letkutuskerran jälkeen käärme alkoi kuin alkoikin toimimaan täydellisesti ja sittemmin ruokailuissa ei ollut enää koskaan ongelmia. Tämä pikkuinen oli työnimellä Pihla, mutta siitä ei valitettavasti ole arkistoissani yhtään kuvaa.
Vuoden 2013 viimeisimmäksi hankinnaksi jäi ensimmäinen ”tilaukseni” Hammin messuilta Saksasta. Ystäväni oli menossa käymään messuilla ja tietysti tämä loistelias tilaisuus oli käytettävä hyväksi. Nyt saisi vaihtaa kasvatussuunnitelmien kanssa seuraavan, hieman isomman vaihteen päälle! 16.12.2013 saapui viisi uutta käärmettä, kaikki viljakäärmeitä. Tanskasta tuli yksivuotiaat Hypo-väriset sisarukset Tihku & Kinos, Saksasta normaaliväriset muutaman kuukauden ikäiset sisarukset Pato & Pulma ja Italiasta muutaman kuukauden ikäinen Amela-koiras Loimu. Yhteistä näissä kaikissa oli piilevä Cinder-väri, jota tarkoitukseni oli alkaa kasvattamaan. Näin myöhemmin ajateltuna en enää hankkisi vartavasten sisaruspareja, sillä en näe sitä kovin mukavana tapana teettää poikueita. Toki se on perusteltua joissain tilanteissa, mutta jos vaihtoehtoja on, ei pitäisi mennä sieltä missä aita on matalin.
Näihin samoihin aikoihin alkoi kyteä epäilys että aiemmin samana vuonna astutusreissulla ollut Aava olisi saattanut saada kryptosporidioositartunnan. En pitänyt sitä kuitenkaan millään lailla todellisena uhkana, käärmehän näytti terveeltä.
Aava todettiin kuitenkin testien myötä sairaaksi ja se täytyi lopettaa tammikuun 2014 lopussa. En vielä tässäkään vaiheessa uskonut ongelman olevan laajempi ja ymmärtänyt laittaa uusia hankintoja jäihin. Eiköhän se ollut vain yksittäistapaus, ajattelin.
Reilu viikko Aavan lopetuksen jälkeen, 7.2.2014, lähdin Turkuun hakemaan viljakäärmepariskuntaa, jotka kantoivat piilevästi Cinderiä, samoin kuin Hammista hankitut käärmeet. Naaras sai nimekseen Sade ja koiraasta tuli Kuilu. Hetki uusien hankintaan tuntui väärältä, mutten voinut päästää tilaisuutta sormieni läpi; ne olivat ainoat Suomessa elävät vastaavat aikuiset, joilla saisi teetettyä kauniita Cinder-lapsosia jo tulevana kesänä. Paikan päällä päätin napata mukaani vielä pariskunnan lisäksi puolivuotiaan Butter-koiraan Lorun ja Hypo-naaraan Risun. Nämä kaksi kantoivat _ehkä_ Cinderiä piilevästi. Voi kuinka paljon oma toiminta, ahneus ja sinisilmäisyys voikaan näin jälkikäteen harmittaa – Kumpa vain olisin tiennyt mikä pommi kotona kyti.
Ja sitten alkoikin yksi elämäni synkimmistä ajanjaksoista. Seulonnan jälkeen valtaosa käärmeistäni sai tuomiokseen kryptosporidioosipositiivisuuden. Ne kantoivat loista, joka aiheuttaa lopulta kivuliaan kuolemaan johtavan sairauden, tai vähintäänkin ne levittäisivät tätä kuolettavaa tautia koko loppuelämänsä. Vaihtoehtoja ei jäänyt, kaikki sairaat ja edes jollain tapaa oirehtivat yksilöt oli lopetettava. Vuoden 2014 syksyyn mennessä olin päättänyt omakätisesti yhteensä 26 käärmeen elämän. Siitä koettelemuksesta en ole päässyt yli vielä tähänkään päivään mennessä.
Jäljelle jäivät vain mustarottakäärme Mustanaamio ja viljakäärme Varjo. Suureksi valonpilkahdukseksi kaiken kurjuuden keskellä koituivat Kairan ja Hallan neljä poikasta, jotka kuoriutuivat syyskuussa 2014. Olin päättänyt keväällä ottaa riskin ja teettää kryptopositiivisella pariskunnalla poikueen, sillä oli olemassa mahdollisuus ettei tauti tarttuisi poikasiin. Yksi poikasista kuoli tuntemattomasta syystä reilun puolen vuoden iässä. Jäljelle jääneet poikaset saivat myöhemmin nimikseen Kalla, Lumo ja Kaaos, kaikki kauniita valkokylkisiä naaraita, joista en raaskinut myydä yhtäkään.
Tarkoitukseni oli jatkaa eloa tämän pienilukuisen kokoonpanon kanssa niin pitkään, että tilanne vähän rauhottuisi. Tässä vaiheessa en vielä ollut teettänyt syksyllä kuoriutunelle poikasille kryptotestejä, enkä siis tiennyt niiden olevan terveitä. Eteeni tupsahti kuitenkin erikoisen yllättävä tilaisuus vuoden 2015 alussa, kun tuntematon mies tarjosi minulle tilaisuutta hankkia kauttaan mustarottakäärmeitä Hammista. Taas näin jälkikäteen ajateltuna uskomattoman typerää riskinottoa, mutta palikat ei silloinkaan olleet päässäni kovin kohdillaan ja tilaisuus sai viimeisetkin järjenrippeet kaikkoamaan. 16.3.2015 luokseni muutti noin 1,5-vuotias valkokylkineiti Oodi Saksasta, sekä edelliskesänä Englannissa kuoriutuneet Hypo-naaras Nata ja musta koiras Sisu. Jättimäisenä helpotuksena kaikki kolme syksyn omakasvattia ja kolme uutta messutuontia osoittautuivat myöhemmin testien kautta terveiksi. Huh! ❤
Sitten eleltiin reippaasti yli vuoden päivät, kunnes 21.12.2016 eteeni sattui jälleen aivan uskomaton tilanne. Puolitutut kasvattajat lahjoittivat minulle punahäntärottakäärmeen poikasen, iki ihanan Nuppu-naaraan. Tunne oli sanoin kuvaamattoman upea! Lämpimän eleen syynä oli heidän empatiansa menetyksiäni kohtaan. Miten joku voikin olla niin kultainen, että haluaa antaa lähes vieraalle ihmiselle näin upean lahjan? Olin niin onnekas ja kiitollinen! ❤
Nuppu arviolta noin 1v.
Vuoden 2017 alussa kävi ikävä tilanne, kun viljakäärme Varjo sai sydänkohtauksen ja se täytyi hätälopettaa. Sillä oli todettu aiemmin sydämen vajaatoiminta ja hyvästä ennusteesta huolimatta elämä loppui liian aikaisin vain 3 vuotiaana.
Helmikuussa yhdistin Mustanaamion & Oodin poikasten toivossa ja kuusi kuukautta myöhemmin, elokuussa 2017 munista putkahti 10 kaunista mustarottakäärmettä. Näistä päätin jättää neljä kotiin: mustan koiraan nimeltä Noki, mustan naaraan Nilan, valkokylkisen koiraan Havun ja valkokylkisen naaraan nimeltä Hile. Myöhemmin päätin myydä Hilen ja tätä nykyä ”vain” kolme poikasta majailee meillä.
Käärmehistoriani lukuina
Käärmemäärän vaihtelut eri vuosina
- 2009: 1 uusi käärme
- 2010: 3 uutta käärmettä
- 2011: 2 uutta käärmettä
- 2012: 3 uutta käärmettä, 30 kasvattia (joista 3 jäi kotiin), 1 myyty käärme
- 2013: 14 uutta käärmettä, 1 myyty holback
- 2014: 4 uutta käärmettä, 4 kasvattia (joista 4 jäi kotiin), 26 kuollutta käärmettä
- 2015: 3 uutta käärmettä, 1 kuollut käärme
- 2016: 1 uusi käärme
- 2017: Ei uusia käärmeitä, 10 kasvattia (joista 4 jäi kotiin), 1 kuollut käärme
- 2018: Ei uusia käärmeitä, 1 myyty holback
- 2019: Ei uusia käärmeitä
Eri lajeja yhteensä 9 ja yksilömäärät niiden sisällä
- 21 viljakäärmettä +poikaset
- 1 amazonin puuboa
- 14 mustarottakäärmettä +poikaset
- 1 taiwaninviehkokäärme
- 1 teksasinrottakäärme
- 1 brasiliansateenkaariboa
- 1 kuningaspyton
- 1 bairdinrottakäärme
- 1 punahäntärottakäärme
Vuosi 2014 oli harrastukseni suuri käännekohta; sen piti olla alku kasvavalle viljakäärmekasvatukselle, mutta tekikin täyskäännöksen sitä vastaan. Tuo vuosi muokkasi ajatuksiani koko harrastuksesta hyvin radikaalisti ja laittoi arvot järjestykseen. Tärkeintä ei ole uusien eläinten hankinta ja kasvattaminen, vaan ainoastaan se, että eläimet voivat hyvin. Ymmärsin että kiirettä ei kannata pitää, kaiken ehtii saamaan kyllä ajallaan. Myös uusien eläinten tarkkaakin tarkempi karanteenaus nousi hyvin merkityksekkääksi. Jo pelkästään karanteenaamalla kaikki uudet tulokkaani, olisin saattanut välttyä näin suurelta käärmeiden massakuolemalta. Kun katson uusien käärmeiden hankintatahtia ja sitä miten eri puolilta yksilöitä minulle tuli, en oikeastaan edes ihmettele että kävi niinkuin kävi. Suosittelenkin lämpimästi harkitsemaan tarkkaan mistä eläimet hankkii ja pitämään kaikille _aina_ vähintään kahden kuukauden karanteenin, tuli ne mistä tahansa.
Nyt vuoden 2017 poikasetkin ovat jo kaksivuotiaita ja uusia käärmeitä en ole oikeastaan haikaillut aikoihin. Tai tokihan haaveita aina on, mutta nykyään käytän sattuneesta syystä harkintaa huomattavasti enemmän kuin aiemmin. Elämä on mukavan helppoa tällaisenaan, kun uusia käärmeitä ei ole tullut talouden ulkopuolelta vuosiin. Tautivaaraa ei ole ja pitkät karanteenit on lusittu jo aikapäiviä sitten.
Olen oppinut käärmeistä tämän kuluneen 10 vuoden aikana hirmu paljon, pääasiassa muiden viisaampien avustuksella, mutta usein myös kantapään kautta. Monta asiaa tekisin toisin, mutta vahingoista viisastuneena ei onneksi samoja virheitä tarvitse enää toistaa. Missään vaiheessa en ole kuitenkaan kokenut halua lopettaa; käärmeharrastus on vienyt minut mukanaan niin voimakkaasti, etten näe sen loppuvan koskaan. Paljon on vielä opittavaa, eikä valmiiksi tässä touhussa oikeastaan voi koskaan tullakkaan.
Saapa nähdä miltä harrastukseni näyttää seuraavan 10 vuoden kuluttua! Toivon että vuodet kuluisivat rennoissa tunnelmissa, viisautta tuoden, terveiden ja tyytyväisten käärmeiden kanssa. Odotan avoimin mielin mitä kaikkea uutta ja ihmeellistä tuleva tuo mukanaan!
Tiian eläinkaaos 