Murkinaa matosille

Ruokintapäivästä on tullut vuosien varrella niin arkinen juttu, ettei sitä enää koe edes maininnan arvoiseksi asiaksi. Sen on nähnyt niin monesti että homma hoituu rutiininomaisesti ja se hoidetaan työlistalta kuin mikä tahansa eläimen hoitoon liittyvä asia.

Harrastuksen alussa ruokintaa odotti aina kuin kuuta nousevaa ja onneksi pienen käärmeenpoikasen saikin ruokkia kahdesti viikossa. Suunpieliini nousee huvittunut hymynkare, kun muistelen kuinka jopa kisailimme puolisoni kanssa siitä, kumpi saa sen maagisen jännittävän toimenpiteen kulloinkin suorittaa. Ehkei tarvitse edes mainita, että nykyään ei moisia kisailuja enää harrasteta, käärmeet ovat täysin minun vastuullani, hyvä jos mieheni edes käärmeiden nimet muistaa (tai ylipäänsä tietää) 😀

Vaikka ruokintapäivä ei itselleni ole sen ihmeellisempi tapahtuma, ajattelin että voisi olla hauska vähän raottaa tätä omaa arkea ja kirjoitella teille kuinka ruokailut täällä sujuvat.

Tänään oli vuorossa vanhempien käärmeiden ruokailu, sillä viimevuoden poikaset saivat syödäkseen jo pari päivää sitten. Armottoman huonon muistini vuoksi olen nähnyt parhaaksi pitää jokaiselle käärmeelle omaa ”päiväkirjaa”, jonne kirjaan ruokailuista lähtien aivan kaiken tarpeellisen. Päiväkirjoista on näppärä tarkistaa milloin ruokintapäivä lähenee ja minkä kokoista ruokaa kenellekkin pitäisi tarjota. Samalla muistiinpanot virkistävät muistia, jos joillain yksilöillä on ajoittain joitain erityistarpeita ruokailujen suhteen.

Heitettyäni tuhottoman monia ruokaeläimiä roskiin harrastustaipaleeni aikana, olen päätynyt ruokkimaan käärmeet ryhmittäin. Sulatan ruokaa aluksi vain osalle ja vasta kun ensimmäinen ryhmä on syönyt, sulatan murkinat seuraaville. Näin kaikille raadoille löytyy lopulta syöjä vaikka ensimmäinen ruokailijaehdokas ei sitä kelpuuttaisikaan. Hävikkiä ei synny parhaassa tapauksessa ollenkaan, tai ainakin se on mahdollisimman vähäistä.

Isoimmat mustarottikset (Oodi, Mustis ja Sisu) syövät tällähetkellä 130-170g rottia ja pienemmät nelivuotiaat (Kaaos, Nata, Lumo ja Kalla) syövät 90-120g rottia. Punahäntärottakäärme Nuppu taas aterioi säälittävän kokoisia 40g tipuja, sillä rotista se hermostuu aivan tuhottomasti joka kerta kun erehdyn niitä sille tarjoamaan. Ruokakokoa on tarkoitus hilata edelleen jokaisella pikkuhiljaa ylöspäin, sillä erinäisistä syistä kasvu ei ole kaikilla sujunut aivan niin mallikkaasti kuin olisi pitänyt. Aikuisetkaan eivät ole vielä välttämättä täydessä mitassaan, vaan luulen niiden kasvavan vielä jonkin verran kun ruoka taas maistuu ja homma toimii. Mustis esimerkiksi suostui syömään ensimmäistä kertaa elämässään isohkon rotan (140g) vasta viime ruokinnalla, eihän tuolla olekkaan tänä päivänä ikää kuin reilu 8 vuotta.. Ihan putkeen ei siis hommat aina ole menneet, mutta hiljaa hyvä tulee. Onneksi vuosikkaat poikaset vaikuttavat sentään ruokailutahtinsa suhteen lupaavilta ja niistä taidetaan saada aikanaan ihan kunnon mustarottakäärmeen kokoisiakin!

Joskus muinoin sulatin ruuat vesihauteessa pussissa, mutta nykyään tuikkaan pakasteet suoraan veteen. Hiirillä ja pikkurotilla paksu pakastepussi toimi ja ruuat pysyi kuivana, mutta isommilla rotilla ja tipuilla on niin terävät kynnet että pussista tulee seula alta aikayksikön. Sulatuskippona on joku pieni mihinlie ruokahyönteiskäyttöön ostettu about karkkiboksin kokoinen laatikko, johon keräilen ruokaeläimet pakkasesta ja täytän sen niin kuumalla vedellä kuin hanasta tulee. Isompi olisi ehkä kätevämpi, mutta tuohon on jo tottunut ja se toimii, niin mitä sitä vaihtamaan. Vedet joutuu isompien raatojen ja määrien kanssa vaihtamaan kertaalleen jotta käärmeet saa sopivan lämpöistä apetta.

Valutan sulaneesta ruuasta suurimmat vedet astiaan ja nostan sanomalehdelle. Enimpien vesien imeydyttyä sanomalehteen, kuivaan eläimet nopeasti talouspaperilla ja kiikutan käärmeille. Joskus kuivasin kaikki suoraan vedestä ottaessa talouspaperilla, mutta se oli silkkaa tuhlausta, paperia olisi saanut kulumaan rullakaupalla.

Ei-niin-nirsoille käärmeille kuivaan isomman satsin kerralla  ja käyn nakkelemassa jokaisen terraarioon. Nirsoimmille taas kuivaan ruuan yksitellen ja vien heti käärmeelle, jotta se on varmasti riittävän lämmintä. Ahneimmat eivät niin välitä onko ruoka lämmintä vai haaleaa, niille kelpaa mikä vain.

Isot ruokaeläimet annan yleensä suoraan kädestä, ellei sitten käärme ole jossain niin syvällä oksistossa jonne ei ylety kuin pitkillä pihdeillä. Paljaalla kädellä en kuitenkaan viitsi ruokaa tarjoilla, vaan harhalaukauksien vuoksi sujautan käteni suojaksi hitsaushanskan. Hanskasta on sekin hyöty että käden lämpö ei häiritse käärmettä hanskan läpi ja käärme osaa kohdistaa iskunsa ruokaeläimeen. Kädestä ruokin siksi, että ruokaeläintä on helpompi kannatella kädessä kuin pihtien päässä. Osa käärmeistäni on ajoittain melko hitaita nappaamaan ruokansa ja käsihän siinä puutuisi jos pihtien päässä ruokaa roikottelisi pidemmän aikaa. (Tätä odotteluroikottelua kutsun ”työkoneiden arvonnaksi”, Kummelifanit tietänee sketsin ja siihen liittyvät puutuvat kädet).

 

Kuten kuvistakin jo näkee, ruokin käärmeeni suoraan terraarioon, sillä en koe erilliseen boksiin nostelusta olevan käärmeelle mitään hyötyä, enemmänkin se tuntuisi turhalta häsläykseltä. Pyrinkin aina tarjoamaan ruuan oksistoon, jotta kontaktia pohjamateriaalin kanssa ei syntyisi. Välillä saattaa jokunen pohjamatskukökkökin sujahtaa käärmeen suuhun jos ne onnistuvat putoamaan maahan kuristaessaan ruokaa, enkä yleensä asiaan juuri puutu, ellei se näytä tarpeelliselta. Isompien kökköjen kohdalla autan käärmeen suunpieliä puhtaammaksi käärmekoukulla tai pihdeillä. Jos terraariossa on haketta, olen tarkempi ruokinnoissa, jottei haketta päätyisi suuhun ollenkaan.

Tällähetkellä terraarioistani kahdessa asuu useampi käärme, toisessa käärmepari ja toisessa -trio. Tämä vaatii tietysti jonkinlaisia erityisvalmisteluja ja tiukkaa taktikointia, etenkin kun triosta yhdellä on ruokintatilanteessa todella kova draivi päällä ja käärmeparista toinen on välillä vähän hidas ruokailija. Ruokailut ovat tähän asti sujuneet aina ilman sen suurempia kommelluksia, mutta pakko myöntää että onhan se älyttömästi yksinkertaisempaa ruokkia käärmeet kun ne asuvat yksin. Tarpeen vaatiessa otan yhden käärmeen terraariosta pois, jos tuntuu ettei kämppiksien ruokailut suju samaa vauhtia. Ensisijaisesti pyrin kuitenkin hämäämään käärmeitä ja ohjailemaan niitä eri suuntiin, niin pitkään kunnes viimeinenkin on saanut syötyä ruokansa rauhassa. Yhteisasuttamista ja käärmeiden ruokkimista samaan terraarioon en suosittele koskaan, vaan koen että varmuus, halu ja taito selviytyä tilanteista täytyy tulla käärmeenomistajalta itseltään, patistusta tai suosittelua siihen ei pitäisi tarvita.

Tälläkertaa Kalla ei kelpuuttanut rottaa, joten neidin ruokalistalla oli tipuja. Kaikki muut söivät ruokansa esimerkillisen reippaasti ja hävikkiäkään ei syntynyt, kun Nata hoisi Kallan jämäruuan muitta mukinoitta. Nämä onnistuneet ruokintakerrat saavat aina niin hyvälle mielelle ja niiden voimalla jaksaa rämpiä ne vähän huonommatkin ajat, jolloin ruoka ei meinaa kaikille maistua.

Olemme mieheni kanssa pohtineet omakotitalon ostoa jo jonkin aikaa ja nyt kun tuntuu että sen toteutuminen on lähempänä kuin koskaan, alkaa into ruokaeläinkasvatuksen uudelleen aloittamisestakin taas nostaa päätään. Odotan oman talon omistamista kuin kuuta nousevaa ja kaiken muun hyvän lisäksi omille tiluksille mahtuisi mainiosti pieni kana- ja/tai viiriäislauma, hiiriä ja ehkä joskus kanejakin. Olisi niin mahtavaa kun pystyisi taas itse tuottamaan käärmeille kunnon sapuskat, loppuisi varmasti nirsoilut siihen paikkaan ja tuo nirppanokka-Nuppukin saisi jotain isompaa murkinaa minitipujen tilalle. Sitä odotellessa!

Kuvaustuokio ulkona

Hassu ajatella että kuukausi sitten kärvisteltiin suurenmoisten helteiden armoilla ja tänään pitikin jo heittää kaulahuivi kaulaan iltalenkille lähtiessä. Ilmat on nyt viilennyt siinä määrin, että sai napsauttaa pitkästä aikaa käärmeiden lämpölaitteetkin taas päälle.

Jokin aika sitten kuvailin käärmeitä ulkona, ajatuksena saada hienot kuvat jokaisesta ja kaikki mustarottakäärmeet onkin nyt taltioitu kuvan muodossa Oodia lukuunottamatta.  Punahäntärottakäärme-Nuppua en edes yritä kuvata ulkona, sen teen suosiolla sisätiloissa hallitummissa olosuhteissa. En tiedä mitä olen mahtanut säheltää, vai sulattiko helle näköhermot, mutta vanhempien käärmeiden kuvista ei järin hienoja tullut vaikka luulin että ihan kelpo otokset jokaisesta sain. Osasyyllisenä se, että sain älyttömän neronleimauksen ottaa kuvat puhelimella järkkärin sijaan.. Noh, ei voi mitään, täytyy yrittää ottaa paremmat kuvat sisällä myöhemmin.

Nata noin 4v

Kalla noin 4v

 

Ulkona kuvatessa täytyy olla hirmu tarkka siitä kuinka käärmettä siellä käsittelee ja pitää, jotta se pysyy varmasti tallessa. Nuoremmat käärmeet saa kuvattua kätevästi kädessä pitäen, mutta vanhemmat ei enää niin näppärästi käteen mahdukkaan. Kuvaan käärmeitä aina yksin, joten avustajan puutteessa olen ratkaissut aikuisten kuvaamisen laittamalla ne Faunaboksiin. Faunaboksin kannen pikkuluukun kautta saa räpsittyä kuvia kätevästi ja boksikin häivyttyy taustaan mukavasti kun laittaa boksin pohjalle ruohoa ja/tai muita kasveja.

Sisu noin 4v

 

Suoraan ruohikolla otetut kuvat olisi tietysti kovin houkutteleva ajatus hohdokkaan hienon lopputuloksen toivossa. Kuitenkin käärmeen turvallisuus menee aina hienojen kuvien edelle ja ulkona kuvatessa kaikki riskit täytyy minimoida. Käärmettä ei voi laskea vapaaksi maahan, eikä jättää valvomatta ulos edes Faunaboksissa, sillä tarvitaan vain silmänräpäys kun se jo vilahtaa jonnekkin omistajan ulottumattomiin. Vahingon välttämiseksi käärme pidetään herkeämättömän valvonnan alla visusti käsissä tai kannellisessa boksissa kuvattavana. Kun kuvat on otettu, käärme täytyy palauttaa heti terraarioonsa.

Lumo noin 4v

Kaaos noin 4v

 

Saa nähdä lämpeneekö ilmat enää tänä kesänä edes hetkellisesti sen verran, että raaskisi vielä Oodinkin kuvata ulkona, liian viileään kun sitä ei voi viedä värjöttelemään. Pitäisi nappailla vielä poikasista ”yksivuotiskuvat” sisällä, niin saisi lisätä tuonne poikassivulle yhtenäiset kuvat neljästä omasta vuosikkaasta, sekä kolmesta niiden sisaruksesta, jotka on täällä vielä hoidossa.

Herppinetin hautajaiset

 

Perinteikäs ja niin monen herppiharrastuksen alulle saattaja, 4.3.2002 perustettu Herppi.net -foorumi on tullut tiensä päähän. Foorumi jäädytettiin heinäkuun lopussa ja tietojaan se meille tarjoilee vielä tämän vuoden loppuun saakka. Vuodenvaihteen jälkeen se tulee olemaan vain kultainen muisto, pala suomalaisen herppiharrastuksen historiaa.

Herppi.netin foorumi (tutummin ”herppinet” tai ”herppinetti”) on ollut itselleni, kuten varmasti suurimmalle osalle harrastajista,  vuosien varrella hyvin tärkeä kohtaamispaikka ja ehtymätön tietopankki, jonka tukeen on tullut turvauduttua lukemattomia kertoja. Se on antanut arvokkaan keskustelualustan suurelle harrastajajoukolle ja toiminut tärkeänä informaation ja ajankohtaisten asioiden välityskanavana. Ilman foorumia olisi tainnut meikäläisenkin harrastus lähteä aivan eri tavalla käyntiin, sillä sieltä sain aikanaan aivan kaiken tarvitsemani tiedon. Edes täydentäviä kysymyksiä ei tarvinut esittää, sillä herppinetissä oli kaikki tarvittava ja enemmänkin.

Ihan surettaa kuinka foorumi onkin päässyt muutaman kuluneen vuoden aikana kuihtumaan keskustelujen siirryttyä kokonaan sosiaalisen median kanaville, eritoten Facebookin matelijaryhmiin. Sanotaan että foorumien aikakausi on jo menneen talven lumia ja vanhanaikaista keskustelukanavaa on turha elvyttää. Niinhän se kai taitaa olla, vaikka en millään sitä haluaisi uskoa tai myöntää, sillä suoraan sanottuna pelottaa miten paljon tietoa ja keskusteluja katoaakaan taivaan tuuliin foorumin hautauduttua. Kuinka sitä voi pärjätä ilman sellaista tukea, joka on ollut olemassa aivan oman harrastuksen alkumetreistä asti?

Viimeaikoina olen laittanut alulleen hurjan monia blogitekstejä ja sivuja, jotka odottelevat ennen julkaisuaan loppuunhiomista, tai jopa koko tekstin kirjoittamista aiheen ollessa selvä. Ajatusmyrsky päässä on huimaava, enkä tiedä kuinka ikinä saan ne kaikki jäsenneltyä ja ylipäänsä kasattua julkaistavaan muotoon. Syynä tekstitehtailulle on nimenomaan se, että tuo kultainen tietopankkimme on katoamassa, halusin sitä tai en.

Edelleen tänäkin päivänä käyn tasaisin väliajoin vetreyttämässä muistiani ja tarkistamassa tietojani jostain tietyistä herppinetin keskusteluista. Väistämättä mieleeni herääkin huoli kaikista niistä tuoreista ja tulevista harrastajista, jotka yrittävät haalia tietoja eläimestä joka on ehkä jo hankittu kotiin, taikka sellainen on suunnitelmissa. Mistä ihmeestä he saavat tietonsa, kun herppinetti hautautuu bittiavaruuteen? Joitain tärkeimpiä tekstejä on kyllä luvattu Herppi.netin ylläpidon toimesta laittaa talteen, mutta sen laajuutta en tiedä. Tiedän olevani neurootikko monien asioiden suhteen ja tutun herppinetin menettämisen pelko onkin ajanut minut jonkinlaiseen hätätilaan.

Haluan olla edesauttamassa sitä, että aloittelijoille on jatkossakin jokin turvallinen paikka, josta tietoa voi lähteä ammentamaan ja jonka avulla harrastuksen saa ponkaistua alkuun. Sen vuoksi yritän tämän vuoden puolella napsia tietoa talteen niin paljon kuin kykenen ja koostaa niistä omien kokemuksieni kanssa hyödyllisiä tekstejä. Lisäksi yritän kirjoitella muistiinpanoja muistakin mielenkiintoisista aiheista ja ajan saatossa muokkailen niitä oman tietouteni karttuessa.  En koe olevani ylimaallinen ekspertti, mutta sen verran tunnen kokemusta kerryttäneeni, että voin kasata jonkinlaisia tietopaketteja tärkeimmistä aiheista harrastukseen liittyen. Suurin osa aiheista voi olla jopa sellaisia, ettei niistä löydy suomeksi kunnon keskustelua ja tietoa muualta kuin foorumilta, joten mielestäni ne täytyy ehdottomasti saada talteen. Toivon että terveydentilani antaa myöden toteuttaa tämän projektin, jonka niin palavasti haluaisin onnistuvan. Josko saisin äidillisen huoleni purkautumaan, kun tiedän että kaikki tärkeä on tallessa! 😛