Kahden vuoden hiljaiselon jälkeen yritän tässä tuumailla mitähän kaikkea viime postauksen jälkeen onkaan ehtinyt tapahtua. Olen unohtanut paljon.
Ehkäpä vain olen rehellinen ja kirjoitan elämääni merkittävästi vaikuttaneesta aiheesta.
Mielenterveysongelmani ovat olleet syynä blogin hiljaiselolle ja olen tietoisesti vältellyt puhumasta mielenterveydestäni eläinharrastukseeni liittyvissä paikoissa. En ole aiemmin kokenut tarpeelliseksi puhua siitä ylipäänsä, mutta täytyy sanoa leimautumisen pelon olleen myös painava syy. Ajattelin ettei kukaan enää välttämättä ottaisi minua tosissaan, tai pitäisi luotettavana harrastajana saati kasvattajana, jos kertoisin. Nyt uskon olevani siinä pisteessä itseni ja kuntoutumiseni suhteen, että voin kertoa aiheesta myös täällä. Tämä kaikki kun on vaikuttanut harrastukseeni.
Ongelmat ovat olleet mukanani koko käärmeharrastustapaleeni ajan, joka alkoi vuonna 2009. Epävakaa & estynyt persoonallisuushäiriö ja ahdistuneisuushäiriö (sekä aiemmin vaikea masennus) ovat olleet keskeisimmät ongelmani ja tuoneet muiden mukana omat vihulaiset mausteensa harrastamiseeni. Pari vuotta sitten kun kirjoittelin täällä viimeksi, oli hommat taas luhistumispisteessä.
Eläimet on olleet mulla aina kantava voima, joka on auttanut jaksamaan. Jopa pahimpina masennuskausina jaksoin pyörittää yli satapäistä eläinlaumaa ja se oli mulle äärettömän tärkeä henkireikä joka piti elämässä kiinni. Siksi pari vuotta sitten iskikin todella lujaa, kun rakkaan, terapiakoiraksikin kutsumani karvakorvani, Papun lonkat toi kaiken muun kuorman lisäksi niin valtavaa huolta, etten selvinnytkään enää. En jaksanut enää kantaa sitä entisestään pienentynyttä eläinlaumaa joka kotonani oli. Käärmemäärää oli pakko vähentää ja tunsin siitä syyllisyyttä. Sittemmin meiltä onkin lähtenyt punahäntärottakäärme Nuppu, sekä mustarottakäärmeet Lumo ja Havu. Nuppu ja Lumo lähti uusin koteihin ja Havun lopetin, luulen sillä olleen jonkinlaisia neurologisia ongelmia. Silti ajoittain on tuntunut että käärmeitä oli edelleen liikaa.
Käärmeitä on nyt jäljellä kahdeksan, vähemmän yllättäen mustarottakäärmeitä kaikki. Meillä on myös venäjänkääpiöhamsteri talvikko Monkki ja kaksi koiraa. Ei kuitenkaan Papu ja Ykä kuten ennen, vaan Papu ja mäyräkoira Enni. Se onkin taas oma tragediansa, Ykän kuolema viime kesänä. Rakkaan vanhan ystävän menetys otti todella koville ja vajotti mut syvälle surun syövereihin. Uutta tulokasta Enniä oli odotettu jo keväästä 2021 ja kun pikkuneiti viimein kotiutui, suru olikin jo ehtinyt viedä mut mukanaan.
Jo ennen Nupusta ja Lumosta luopumista olin pitkään tuntenut ettei käärmeet tuoneetkaan enää iloa niin kuin ennen, ne tuntui usein taakalta, joka otti enemmän kuin antoi. Silti rakastin niitä. Ensimmäinen tahra intohimooni käärmeharrastuksen suhteen syntyi jo vuonna 2014 kun se hemmetin kryptosporidioosiepidemia pyyhkäisi valtaosan käärmeistäni kuolleiden kirjoihin. Siitä lähtien se tahra vain kasvoi kasvamistaan. Koko kryptotapaus on itseasiassa sellainen jota en haluaisi enää sanallakaan mainita, se oli mulle todella traumaattista ja pahensi mielenterveydellistä oireilua entisestään. Vasta lähivuosina olen ymmärtänyt että kaikki se neuroottisuus ja ”hulluus” mitä sillon koin niin päässäni kuin keskustelupalstoillakin, on johtunut traumasta. Se ei ollut mitään mun turhaa sekoilua ja naurettavaa herkkyyttä kuten aiemmin ajattelin, vaan se oli jäljet jättävä traumaattinen kokemus. Jälkeenpäin ajateltuna en ollenkaan ihmettele. Kun joudut suorastaan teurastamaan omakätisesti ne rakkaat eläimet, joiden olemassaolo on vuosia sua elossa pitänyt, ei jotenkin yllätä että herkkä ihminen traumatisoituu ja näkee painajaisia vielä vuosienkin jälkeen päättömistä lattialla luikertelevista käärmeistä ja käyttäytyy siksi vähän erikoisesti.
Intohimo harrastuksen suhteen oli latistunut myös siksi, että olin trauman takia eristänyt itseni aika ”menestyksekkäästi” harrastelijapiireistä. Näin asiat todella mustavalkoisesti ja koin itseni ulkopuolisena, ajattelin muiden vihaavan minua tai pitävän vähintään pellenä. Itseasiassa joskus pelkään edelleen ettei sen epidemian aikaiset harrastajat näe minua muuna kuin vauhkona kryptotyyppinä, jolla ei ole mitään järkevää sanottavaa. Toivon että ihmiset eivät oikeasti enää muista. Uusiin ihmisiin tutustuminen on ollut mahdotonta harrastuskentällä, kun olen nähnyt kaiken niin uhkaavien lasien läpi. En uskaltanut osallistua edes tapahtumiin ja messuille, joissa olisi voinut verkostoitua ja esitellä itselle rakasta lajia, koska sosiaalisten tilanteiden aiheuttama ahdistus oli liian suurta. Toisaalta olin myös pakko-oireinen, pelkäsin muiden harrastajien saastuttavan kotini taudeilla joihin jäljelle jääneetkin käärmeeni kuolisi, tai pelkäsin itse saastuttavani kaikki paikat jollain pahalla. Oli siis parempi linnottautua omaan poteroon yksin. Ja sinne poteroon vahingossa jäin. Välillä sitä jaksoi innostua jostain, mutta silti se tahrainen traumamuisto puski aina lopulta esiin. Oli kuluttavaa kun ei ollut oikein ketään jonka kanssa jakaa omaa intohimoaan. Poikasiakin oli niin kannattamatonta teettää ja yrittää myydä, se oli ylitsepääsemättömän raskasta kun halu kasvattaa olisi ollut niin palava. Kaikki tuntui turhalta; miksi edes yrittää mitään, kun kaikki on kuitenkin turhaa. Lopulta tämä sivustokin, ajattelin ettei ketään kiinnosta mitä täällä kirjottelen tai somessa postailen. Turhaa työtä siis. Jatkoin vain elämääni omassa poterossani hyvin yksinäisenä.
Kun käärmemäärä oli parin viimevuoden aikana vähentynyt, taakkakin alkoi keventyä. Intohimo ei kuitenkaan syttynyt pieniä leimahduksia pidemmälle. Keskityin vain mielenterveyteni kuntouttamiseen sata lasissa. Vuosi sitten pääsin loistavaan ryhmäterapiaan, jonka myötä olen saanut valtavasti apua epävakauteen ja moneen muuhun sen lieveilmiönä syntyneeseen ongelmaan. Samalla on myös tuntunut, että juuri kun olin luovuttanut ja heittänyt hanskat tiskiin kasvatushaaveiden suhteen, alkoikin sometilille tipahdella ihmisiä. Kasoittain. Ilman että edes yritin tehdä asialle mitään. En osallistunut somessa juurikaan keskusteluihin, saati julkaissut mitään omilla sivuilla tai täällä. Silti ihmisiä vain ilmestyi, en ymmärtänyt miksi ja miten, mutta se tuntui kivalta. Ehkä sittenkin jotain kiinnostaa?
Ja nyt terapiasta viisastuneena, kuntoutumisen alettua, olen alkanut taas löytää ujosti sitä kadotettua intohimoa. Harrastustani leimaava tahra on alkanut laimentua.
Viime kesänä olin kovin otettu, kun multa pyydettiin erästä artikkelia julkaistavaksi Herpetomaniassa (Suomen Herpetologisen yhdistyksen jäsenlehti). Jotkut tekstini ovat aika tönkköjä, joten vähän myös häpeilin että juttu haluttiin julkaista, vaikken ollut jaksanut muokkailla sitä paremmaksi. Teksti lyhennettiin ystävällisesti puolestani lehteä varten ja saatettiin julkaistavaksi ilman omaa panostani (voimavarat ei riittäneet mihinkään ylimääräiseen). Vaikka alkuperäisestä tekstistä johtuen lyhennetty artikkeli oli tönkkö, olin silti hirmu ylpeä että joku halusi lainata tekstiäni moiseen käyttöön. Se kohensi mieltä harrastusjuttujen suhteen. Pari päivää sitten sain uuden vastaavanlaisen pyynnön, vielä paljon suuremman ja se nosti harrastajaminääni entisestään. Tuntui todella hienolta! Pyynnöt ovat kertoneet minulle että panokseni harrastuksessa on ollut arvostettua. Se on osaltaan lisännyt kaihoa takaisin harrastuksen ja muiden harrastajien pariin.
Mielenterveysongelmat vaikuttavat arkeeni edelleen ja olen työkyvytön. Mielenterveyskuntoutuminen on mulle kokopäivätyötä ja kovan uurastuksen ansiosta se on pikkuhiljaa alkanut tuottaa tulosta. Elämä näyttää jo valoisammalta ja sitä myötä myös ajatukseni harrastusjuttujen suhteen ovat alkaneet muuttua jälleen positiivisemmaksi. Tuntuu että kohta ollaan siinä pisteessä, kun käärmeet tuntuvat taas ainoastaan voimavaralta, ei taakalta. Haaveet käärmeiden kasvatuksesta ja uuden suuren terraarion rakentelusta on alkanut kutkutella. Ihmisetkään eivät enää pelota minua niin kovasti kuin ennen, haluni tutustua muihin harrastajiin on alkanut herätä. Jospa tämä tästä taas pikkuhiljaa lähtee 🙂
Kerroin tuossa alussa leimautumisen pelosta ja se on nykyään päihitetty. Koin ennen olevani niin arvoton, etten olisi pystynyt puolustamaan itseäni, jos minua olisi arvosteltu tai kyseenalaistettu mielenterveysongelmien vuoksi. Nyt olen löytänyt rohkeutta ja itsevarmuutta, joiden tiedän kantavan minua vaikka joku katsoisikin kieroon. Koen ettei se ole minun ongelmani, sillä en voi vaikuttaa muiden suhtautumiseen. Ainoa johon voin vaikuttaa on se mitä itse teen ja ajattelen. Ongelmaa ei ole, koska tiedän olevani eläinten kanssa tunnollinen, lämminsydäminen ja järkevä, vaikka välillä mieli heittääkin volttia. Tiedän että eläimet ovat luonani hyvässä hoidossa, olen kasvattajana avoin ja luotettava ja kokemuksistani käärmeiden kanssa on ollut hyötyä monille ihmisille. Nyt tiedän, että sairauteni ei voi niitä faktoja poistaa. Siksi uskallan olla vihdoin avoin täälläkin ja olla osaltani poistamassa stigmaa mielenterveyden ongelmista.
Ensi kerralla kirjoittelenkin tulevaisuuden suunnitelmista ja siitä mitä tällä viikolla tapahtuu!
Ps. Kiva kun olet täällä lukemassa, arvostan sitä kovasti! ❤
Tiian eläinkaaos 