Hiljaiselo ja mielenterveys

Kahden vuoden hiljaiselon jälkeen yritän tässä tuumailla mitähän kaikkea viime postauksen jälkeen onkaan ehtinyt tapahtua. Olen unohtanut paljon.

Ehkäpä vain olen rehellinen ja kirjoitan elämääni merkittävästi vaikuttaneesta aiheesta.

Mielenterveysongelmani ovat olleet syynä blogin hiljaiselolle ja olen tietoisesti vältellyt puhumasta mielenterveydestäni eläinharrastukseeni liittyvissä paikoissa. En ole aiemmin kokenut tarpeelliseksi puhua siitä ylipäänsä, mutta täytyy sanoa leimautumisen pelon olleen myös painava syy. Ajattelin ettei kukaan enää välttämättä ottaisi minua tosissaan, tai pitäisi luotettavana harrastajana saati kasvattajana, jos kertoisin. Nyt uskon olevani siinä pisteessä itseni ja kuntoutumiseni suhteen, että voin kertoa aiheesta myös täällä. Tämä kaikki kun on vaikuttanut harrastukseeni.

Ongelmat ovat olleet mukanani koko käärmeharrastustapaleeni ajan, joka alkoi vuonna 2009. Epävakaa & estynyt persoonallisuushäiriö ja ahdistuneisuushäiriö (sekä aiemmin vaikea masennus) ovat olleet keskeisimmät ongelmani ja tuoneet muiden mukana omat vihulaiset mausteensa harrastamiseeni. Pari vuotta sitten kun kirjoittelin täällä viimeksi, oli hommat taas luhistumispisteessä.

Eläimet on olleet mulla aina kantava voima, joka on auttanut jaksamaan. Jopa pahimpina masennuskausina jaksoin pyörittää yli satapäistä eläinlaumaa ja se oli mulle äärettömän tärkeä henkireikä joka piti elämässä kiinni. Siksi pari vuotta sitten iskikin todella lujaa, kun rakkaan, terapiakoiraksikin kutsumani karvakorvani, Papun lonkat toi kaiken muun kuorman lisäksi niin valtavaa huolta, etten selvinnytkään enää. En jaksanut enää kantaa sitä entisestään pienentynyttä eläinlaumaa joka kotonani oli. Käärmemäärää oli pakko vähentää ja tunsin siitä syyllisyyttä. Sittemmin meiltä onkin lähtenyt punahäntärottakäärme Nuppu, sekä mustarottakäärmeet Lumo ja Havu. Nuppu ja Lumo lähti uusin koteihin ja Havun lopetin, luulen sillä olleen jonkinlaisia neurologisia ongelmia. Silti ajoittain on tuntunut että käärmeitä oli edelleen liikaa.

Käärmeitä on nyt jäljellä kahdeksan, vähemmän yllättäen mustarottakäärmeitä kaikki. Meillä on myös venäjänkääpiöhamsteri talvikko Monkki ja kaksi koiraa. Ei kuitenkaan Papu ja Ykä kuten ennen, vaan Papu ja mäyräkoira Enni. Se onkin taas oma tragediansa, Ykän kuolema viime kesänä. Rakkaan vanhan ystävän menetys otti todella koville ja vajotti mut syvälle surun syövereihin. Uutta tulokasta Enniä oli odotettu jo keväästä 2021 ja kun pikkuneiti viimein kotiutui, suru olikin jo ehtinyt viedä mut mukanaan.

Jo ennen Nupusta ja Lumosta luopumista olin pitkään tuntenut ettei käärmeet tuoneetkaan enää iloa niin kuin ennen, ne tuntui usein taakalta, joka otti enemmän kuin antoi. Silti rakastin niitä. Ensimmäinen tahra intohimooni käärmeharrastuksen suhteen syntyi jo vuonna 2014 kun se hemmetin kryptosporidioosiepidemia pyyhkäisi valtaosan käärmeistäni kuolleiden kirjoihin. Siitä lähtien se tahra vain kasvoi kasvamistaan. Koko kryptotapaus on itseasiassa sellainen jota en haluaisi enää sanallakaan mainita, se oli mulle todella traumaattista ja pahensi mielenterveydellistä oireilua entisestään. Vasta lähivuosina olen ymmärtänyt että kaikki se neuroottisuus ja ”hulluus” mitä sillon koin niin päässäni kuin keskustelupalstoillakin, on johtunut traumasta. Se ei ollut mitään mun turhaa sekoilua ja naurettavaa herkkyyttä kuten aiemmin ajattelin, vaan se oli jäljet jättävä traumaattinen kokemus. Jälkeenpäin ajateltuna en ollenkaan ihmettele. Kun joudut suorastaan teurastamaan omakätisesti ne rakkaat eläimet, joiden olemassaolo on vuosia sua elossa pitänyt, ei jotenkin yllätä että herkkä ihminen traumatisoituu ja näkee painajaisia vielä vuosienkin jälkeen päättömistä lattialla luikertelevista käärmeistä ja käyttäytyy siksi vähän erikoisesti.

Intohimo harrastuksen suhteen oli latistunut myös siksi, että olin trauman takia eristänyt itseni aika ”menestyksekkäästi” harrastelijapiireistä. Näin asiat todella mustavalkoisesti ja koin itseni ulkopuolisena, ajattelin muiden vihaavan minua tai pitävän vähintään pellenä. Itseasiassa joskus pelkään edelleen ettei sen epidemian aikaiset harrastajat näe minua muuna kuin vauhkona kryptotyyppinä, jolla ei ole mitään järkevää sanottavaa. Toivon että ihmiset eivät oikeasti enää muista. Uusiin ihmisiin tutustuminen on ollut mahdotonta harrastuskentällä, kun olen nähnyt kaiken niin uhkaavien lasien läpi. En uskaltanut osallistua edes tapahtumiin ja messuille, joissa olisi voinut verkostoitua ja esitellä itselle rakasta lajia, koska sosiaalisten tilanteiden aiheuttama ahdistus oli liian suurta. Toisaalta olin myös pakko-oireinen, pelkäsin muiden harrastajien saastuttavan kotini taudeilla joihin jäljelle jääneetkin käärmeeni kuolisi, tai pelkäsin itse saastuttavani kaikki paikat jollain pahalla. Oli siis parempi linnottautua omaan poteroon yksin. Ja sinne poteroon vahingossa jäin. Välillä sitä jaksoi innostua jostain, mutta silti se tahrainen traumamuisto puski aina lopulta esiin. Oli kuluttavaa kun ei ollut oikein ketään jonka kanssa jakaa omaa intohimoaan. Poikasiakin oli niin kannattamatonta teettää ja yrittää myydä, se oli ylitsepääsemättömän raskasta kun halu kasvattaa olisi ollut niin palava. Kaikki tuntui turhalta; miksi edes yrittää mitään, kun kaikki on kuitenkin turhaa. Lopulta tämä sivustokin, ajattelin ettei ketään kiinnosta mitä täällä kirjottelen tai somessa postailen. Turhaa työtä siis. Jatkoin vain elämääni omassa poterossani hyvin yksinäisenä.

Kun käärmemäärä oli parin viimevuoden aikana vähentynyt, taakkakin alkoi keventyä. Intohimo ei kuitenkaan syttynyt pieniä leimahduksia pidemmälle. Keskityin vain mielenterveyteni kuntouttamiseen sata lasissa. Vuosi sitten pääsin loistavaan ryhmäterapiaan, jonka myötä olen saanut valtavasti apua epävakauteen ja moneen muuhun sen lieveilmiönä syntyneeseen ongelmaan. Samalla on myös tuntunut, että juuri kun olin luovuttanut ja heittänyt hanskat tiskiin kasvatushaaveiden suhteen, alkoikin sometilille tipahdella ihmisiä. Kasoittain. Ilman että edes yritin tehdä asialle mitään. En osallistunut somessa juurikaan keskusteluihin, saati julkaissut mitään omilla sivuilla tai täällä. Silti ihmisiä vain ilmestyi, en ymmärtänyt miksi ja miten, mutta se tuntui kivalta. Ehkä sittenkin jotain kiinnostaa?

Ja nyt terapiasta viisastuneena, kuntoutumisen alettua, olen alkanut taas löytää ujosti sitä kadotettua intohimoa. Harrastustani leimaava tahra on alkanut laimentua.

Viime kesänä olin kovin otettu, kun multa pyydettiin erästä artikkelia julkaistavaksi Herpetomaniassa (Suomen Herpetologisen yhdistyksen jäsenlehti). Jotkut tekstini ovat aika tönkköjä, joten vähän myös häpeilin että juttu haluttiin julkaista, vaikken ollut jaksanut muokkailla sitä paremmaksi. Teksti lyhennettiin ystävällisesti puolestani lehteä varten ja saatettiin julkaistavaksi ilman omaa panostani (voimavarat ei riittäneet mihinkään ylimääräiseen). Vaikka alkuperäisestä tekstistä johtuen lyhennetty artikkeli oli tönkkö, olin silti hirmu ylpeä että joku halusi lainata tekstiäni moiseen käyttöön. Se kohensi mieltä harrastusjuttujen suhteen. Pari päivää sitten sain uuden vastaavanlaisen pyynnön, vielä paljon suuremman ja se nosti harrastajaminääni entisestään. Tuntui todella hienolta! Pyynnöt ovat kertoneet minulle että panokseni harrastuksessa on ollut arvostettua. Se on osaltaan lisännyt kaihoa takaisin harrastuksen ja muiden harrastajien pariin.

Mielenterveysongelmat vaikuttavat arkeeni edelleen ja olen työkyvytön. Mielenterveyskuntoutuminen on mulle kokopäivätyötä ja kovan uurastuksen ansiosta se on pikkuhiljaa alkanut tuottaa tulosta. Elämä näyttää jo valoisammalta ja sitä myötä myös ajatukseni harrastusjuttujen suhteen ovat alkaneet muuttua jälleen positiivisemmaksi. Tuntuu että kohta ollaan siinä pisteessä, kun käärmeet tuntuvat taas ainoastaan voimavaralta, ei taakalta. Haaveet käärmeiden kasvatuksesta ja uuden suuren terraarion rakentelusta on alkanut kutkutella. Ihmisetkään eivät enää pelota minua niin kovasti kuin ennen, haluni tutustua muihin harrastajiin on alkanut herätä. Jospa tämä tästä taas pikkuhiljaa lähtee 🙂

Kerroin tuossa alussa leimautumisen pelosta ja se on nykyään päihitetty. Koin ennen olevani niin arvoton, etten olisi pystynyt puolustamaan itseäni, jos minua olisi arvosteltu tai kyseenalaistettu mielenterveysongelmien vuoksi. Nyt olen löytänyt rohkeutta ja itsevarmuutta, joiden tiedän kantavan minua vaikka joku katsoisikin kieroon. Koen ettei se ole minun ongelmani, sillä en voi vaikuttaa muiden suhtautumiseen. Ainoa johon voin vaikuttaa on se mitä itse teen ja ajattelen. Ongelmaa ei ole, koska tiedän olevani eläinten kanssa tunnollinen, lämminsydäminen ja järkevä, vaikka välillä mieli heittääkin volttia. Tiedän että eläimet ovat luonani hyvässä hoidossa, olen kasvattajana avoin ja luotettava ja kokemuksistani käärmeiden kanssa on ollut hyötyä monille ihmisille. Nyt tiedän, että sairauteni ei voi niitä faktoja poistaa. Siksi uskallan olla vihdoin avoin täälläkin ja olla osaltani poistamassa stigmaa mielenterveyden ongelmista.

Ensi kerralla kirjoittelenkin tulevaisuuden suunnitelmista ja siitä mitä tällä viikolla tapahtuu!

Ps. Kiva kun olet täällä lukemassa, arvostan sitä kovasti! ❤

Muutoksen tuulia

Phuuuh.. Kuukausi sitten se kuuluisa kamelin selkä katkesi. Oli myönnettävä itselle, ettei oma mielenterveys, jaksaminen ja rahat riitä enää tämän käärmeporukan pyörittämiseen. Kaiken muun moskan lisäksi meidän Papun surkeaakin surkeammat lonkat oli alkanut kipuilla ja sen kuntoutus veisi nyt kaikki voimani ja rahani viimeiseen pisaraan saakka. Papu ja oma mielenterveyteni on nyt prioriteettilistalla ykkösenä, muiden täytyy väistyä. Edessä oli vaikea päätös. Osalle käärmeistä olisi etsittävä uusi koti, mutta kenestä muka luopuisin? Haluaisin pitää ne kaikki, mutta minun sekä käärmeiden vuoksi määrää oli vähennettävä.

Pitkällisen mielen taiston jälkeen kohtalon koura päätyi osoittamaan ensimmäisenä punahäntärottakäärme Nuppua. Se tarvisi kipeästi isomman terraarion, jota en pysty sille nyt tarjoamaan. Punahäntärottakäärmeillä on myös nopea aineenvaihdunta, joten Nuppua täytyisi ruokkia melko tiuhaan tahtiin. Häpeäkseni on pakko myöntää, ettei omat paukkuni riitä tähän ruokintatahtiin juuri nyt ja Nuppu onkin vähän hoikahkossa kunnossa. Oma kykenemättömyys ja vajavaisuus stressaa aivan äärettömästi ja olisi meidän molempien etu, jos Nuppu löytäisi uuden kodin ensitilassa.

Toisena myyntilistalle päätyi mustarottakäärme Lumo. Yksi kolmesta naaraasta, jotka jätin itselleni vuoden 2014 poikueesta. Aivan alussa jätin ne kaikki kotiin siksi, että ne edustivat uutta positiivista aaltoa käärmekodossani, jonka kryptosporidioosiepidemia oli juuri tyhjentänyt. Niiden isä oli aivan erityinen käärme, enkä voinut edes ajatella luopuvani poikasista vanhempien menehdyttyä. Ajattelin että voisin myydä ne kyllä myöhemmin jos siltä tuntuu. No eihän sitä hetkeä koskaan tullut. Ne ovat olleet täällä tavallaan holdback-tittelillä, joka onkin nyt venynyt jo 5 vuoden mittaiseksi. Vaikken edelleenkään haluaisi luopua yhdestäkään, tilanne pakottaa siihen ja Lumo oli pohdintojen jälkeen se joka näistä kolmesta päätyi etsimään kotia. Oikeastaan vain siksi, että se on kooltaan pienempi kuin siskonsa Kaaos ja Kalla-siskolla taas oli jollain tapaa mieluisampi väritys. Pieniä typeriä asioita, mutta jonkun perusteella päätös oli tehtävä.

Todennäköisesti ainakin Havu, koiras vuoden 2017 poikueesta, tulee myöhemmin myyntiin. Kuten ehkä myös siskonsa Nila. Ai miksi? Sen takia, että tällähetkellä täällä asuu 11 käärmettä ja terraarioita on vain 5! Muutossa meni pari terraariota rikki ja rahahuolien vuoksi naaraille kaavailtu kimppakämppä on edelleen suunnitteluasteella. Muitakin terroja oli suunnitteilla useampikin kappale, mutta kaikki asiat on mennyt ihan mönkään ja stressitasot senkun nousee.

Nyt kun 2017 poikaset on kasvanut siihen pisteeseen, ettei pikkuterrat enää riittänyt, oli Nila ja Havu pakko siirtää aikuisten seuraan. Tämä tarkoittaa sitä, että kaksi terraariota, jotka oli tarkoitettu aikuisten koiraiden yksiöiksi, asuttavat kukin tällä hetkellä KOLME käärmettä! Ai että miten kivistää sielua. Toisessa pienet aikuiset naaraat Kalla ja Lumo, sekä nuorikko Nila ja toisessa aikuiset koiraat Mustis ja Sisu, sekä nuorikko Havu. Kolmas 2017 nuorikko Noki asuu vielä poikasterraariossa, koska se ei onneksi (vielä) hinkuta naamaansa ruvelle. Jos Nuppu löytäisi uuden kodin, Noki perisi Nupun nykyisen terraarion.

Ideaalitilanne olisi nyt se, että saisin käärmemäärän vähenemään ja sitä myötä purettua ruuhkat terraarioissa. Samalla paineet lukuisien uusien terraarioiden rakentamisesta hälvenisi ja stressitasot laskisi. On jotenkin aika kestämätöntä huomata, kuinka paljon tämä tilanne kuormittaa omaa psyykettä, joka on jo entuudestaankin koetuksella.

Nuppu ja Lumo on ollut nyt noin kolme viikkoa myynnissä, Lumosta ei ole tullut yhtäkään yhteydenottoa ja Nupustakin vain yksi. Tuskastuttaa. Luopumispäätös oli jo itsessään tosi vaikea ja nyt vielä tämä. Olin unohtanut ettei mustarottakäärmeillä ole kysyntää juuri ollenkaan ja niitä on vaikea saada myytyä. Tuntuu ylipäänsä ihan hullulta miten epäsuosittu laji mustarottakäärme on. En tiedä voiko se johtua oikeasti lajista, vai olenko sittenkin minä se syy miksei niitä osteta? Vaikutanko liian tiukkikselta tai vaativalta, ärsyttävältä? Yllätyin siitä ettei edes punahäntärottakäärme tunnu herättävän kiinnostusta, yleensä vihreät käärmeet on niitä joista suuri osa hullaantuu. Luultavasti vaatimus suuresta terraariosta karsii ostajia rankalla kädellä. Huoh, kumpa nuo muruset löytäisivät hyvät kodit mahdollisimman pian.

Nyt kun olen taas tuskaillut myynnin vaikeuden kanssa, olen päätynyt siihen että laitan mustarottakäärmeiden kasvatusjutut kokonaan jäihin. Tuntuu että nyt on pakko nollata tilanne ja olla suunnittelematta yhtään mitään. Siitäkin huolimatta, että haluaisin ihan hirmu paljon teettää poikueita. Mielekkyys koko hommasta on vaan kadonnut, kun kysyntää ei ole ja haasteet erinäisten asioiden kanssa on jatkunut jo monta vuotta. Haluaisin että tästä tulisi taas se ihana mieltä keventävä harrastus, mitä se on joskus minulle ollut. Tällaisenaan se vain vie kaiken energian, eikä siinä ole mitään järkeä. Ehkä joskus vuosien päästä poikueiden suunnittelu tulee taas ajankohtaiseksi, mutta tällä hetkellä koko touhu saa luvan olla tauolla, eikä paluusta ole tietoa.

Käärmeen käsittely

Käärmeet ovat mukavia katselulemmikeitä, jotka eivät tunnetusti omistajansa seurasta juuri piittaa. Parhaimmillaan ne ovatkin omassa terraariossaan, jossa saavat liikkua sopivissa olosuhteissa mielensä mukaan. Kun terraario on mitoitettu käärmeelle riittävän suureksi ja sinne järjestetään reilusti virikkeitä, käärmeen tarpeet tulee tyydytetyksi turvallisessa stressittömässä elinympäristössä, ilman tarvetta päästä terraarion ulkopuolelle. Siitä huolimatta käsittelytilanteilta ei voi välttyä ja on sekä käärmeen että omistajan etu, että tiedetään miten silloin kannattaa toimia.

Käsittelyä ei tulisi harrastaa turhaan, ainakaan kovin usein. Käärme ei nauti käsittelystä, eikä sillä ole tarvetta viettää aikaa ihmisen kanssa, joten pääosin nyrkkisääntönä voisi sanoa: mitä vähemmän käsittelyä, sen parempi. Ainoat käsittelyt joita itse teen normaalien hoitotoimenpiteiden, kuten punnituksen, kunnon tarkastamisen ja terraariosta siirron lisäksi, on käärmeen valokuvaaminen ja muuten vain ihastelu muutaman kerran vuodessa. Karkeasti arvioiden aikuista käärmettä tulee koskettua vuoden aikana noin viisi kertaa, jos sitäkään. Yleensä kuvaamiset ja ihastelut tulee suoritettua samalla kertaa kun käärme täytyy jostain hoidollisesta syystä ottaa terraariostaan.

Käsittelyn harjoittelu

Käärmettä ei varsinaisesti tarvitse totutella käsittelyyn, mutta omistajalle itselleen voi olla hyödyksi oppia käärmeensä tavat liikkua käsissä. Etenkin käärmeharrastustaan aloittelevalle käärmeen käsittely on hirmu jännää ja mielenkiintoista, jolloin uuden lemmikin kanssa on ihan ok pitää jonkinlainen ”tutustumisjakso”. (Anna kuitenkin käärmeelle ensin kotiutumisrauha, sen vasta muutettua luoksesi). Esimerkiksi neljä lyhyttä käsittelykertaa kuussa muutaman kuukauden ajan voisi olla ok. Tällöin saat käsittelyyn hieman enemmän varmuutta ja osaat jo vähän arvailla sen liikkeitä. Käsittelytaitoja voidaan tarvita heti käärmeen kotiutumisen jälkeen esimerkiksi epäonnistuneen nahanluonnin sattuessa.

Paremmat käsittelytaidot oppii ajan kanssa ja se onkin yksi niistä mielenkiintoisista jutuista tässä harrastuksessa; alat ymmärtämään vuosien vieriessä käärmeesi liikehdintää yhä paremmin. Muista myös alkuhuumasta huolimatta, ettei käärmettä kannata käsitellä ennen ruokintaa tai sen jälkeen (kunnes se on ulostanut), jottei se stressaannu ja oksenna ruokaansa.

Käsittelyn perusteet

Kaiken A ja O on rauhalliset ja varmat otteet. Käärmettä terraariosta otettaessa kannattaa käyttää käärmekoukkua ja nahkahanskoja (hitsauskäsineet, nahkahanskat), näin ei tarvitse jännittää tuleeko hampaasta ja omat liikkeetkin ovat varmempia. Epävarmat liikeet hermostuttavat käärmettä ja hermostuksen tarttuessa omistajaan noidankehä on valmis. Käärmeelle itselleenkin on mukavampaa kun sen noukkii koukku tai hanskalla varustettu käsi, kuin lämpöinen ja ehkä vähän nihkeä paljas koura. Ennen käärmeeseen tarttumista kannattaa vähän pöyhiä käärmeen ympäristöä, ikäänkuin merkiksi että siihen tartutaan. Näin se ei säikähdä ja ehtii herätä nokosiltaan.

Itse käsittelytilanteessa säyseän käärmeen kanssa ei hanskoja tai koukkua tarvita. Passiivisimmat tapaukset kuten esimerkiksi jotkut kuningaspytonit eivät välttämättä edes liiku käsissä mihinkään, vaan vetäytyvät palloksi ja pysyttelevät asennossa niin pitkään että ne jätetään rauhaan.

Puolustautumiseen taipuvien kanssa taas hanskat tai koukku on oiva apu käsittelytilanteessakin. Käsittely on toki helpompaa ilman hanskojen tuomaa tönkköyttä, mutta käärmeelle hanskat ovat mukavammat; niiden nihkeiden ja käärmeen ruumiinlämpöön verraten liian kuumien käsien takia. Puolustautuvan käärmeen kanssa hanskat ovat myös omistajan kannalta mukavammat; hampaat eivät pureudu hanskojen läpi, vaikka käärme toteaisi puremisen tarpeelliseksi.

Puolustautuvat käärmeet voivat pyrkiä pakoon puremalla, myskittämällä (erittämällä pahanhajuista mönjää kloaakista), hetkuttamalla itseään edestakaisin tai ihan vain pinkomalla jatkuvasti holtittomasti poispäin. Tälläisia käärmeitä tulisikin käsitellä entistä vähemmän, sillä ne eivät selvästi siedä tilannetta senkään vertaa mitä muut käärmeet.

Aktiiviset käärmeet ovat yleensä käsissäkin hyvin liikkuvaisia, eivätkä ne tahtoisi juuri paikallaan pysyä. Tällaisten yksilöiden täytyykin päästä liikkumaan käsiä pitkin eteenpäin, eikä niitä saa pidätellä. Joskus käsittelijä joutuu skarppaamaan ihan kunnolla omissa liikkeissään, pysyäkseen käsien rullaustahdissa käärmeen perässä.  Otteiden on oltava niin jämäkät, ettei käärme pääse putoaman tai loukkaamaan itseään nopeasta vauhdista tai rimpuilusta huolimatta.

Näin kannattelet käärmettä

Käärmettä käsitellessä sen koko kroppaa on tuettava tasaisesti molemmilla käsillä, eikä sitä saa koskaan roikottaa kaulasta tai hännästä. Pää ja häntä on myös useimmille käärmeille herkkää aluetta ja niihin koskeminen saa käärmeen säpsähtämään tai puolustautumaan. Vältä siis koskemasta niihin, ellei se ole käärmeen hoidon kannalta pakollista. Käärmeen annetaan ottaa tukea käteen kietoutumalla ja jos puristusote alkaa jostain syystä tuntua liian tiukalta, kerä on helppo avata aloittamalla purkaminen häntäpäästä. Itse en suosittele kannattelemaan käärmettä kaulalla, tällöin liikkeitä on vaikeampi havainnoida ja hallita. Sekä toisaalta, vaikkei pienen käärmeen kanssa kuristusvaaraa olisikaan, miksi ottaa turhaa riskiä. Käärmettä on helpoin  ja paras käsitellä, kirjaimellisesti, käsissä.

Käärmeen ruumiinlämpö kohoaa käsitellessä

Koska käärmeet ovat vaihtolämpöisiä, niiden ruumiinlämpö riippuu ympärillä vallitsevasta lämpötilasta. Käärmeelle optimaalinen lämpötila on yleisesti alle ihmisen ruumiinlämmön, joka tarkoittaa sitä että käärmeen kroppa alkaa ennenpitkää lämpiämään käsitellessä. Aikuiset kestävät lämmönnousua paremmin kuin poikaset, mutta yleensä epämukavuuden huomaa viimeistään siitä että käärme alkaa pyrkiä jatkuvasti pois.

Pienten poikasten kohdalla taas käsittelyn kanssa on oltava tarkempi. Niiden ruumis on niin pikkiriikkinen, ettei lämmönnousuun vaadita kovinkaan pitkiä aikoja. Tämän vuoksi poikasia ei kannatakkaan käsitellä yhtäjaksoisesti muutamaa minuuttia kauempaa.

Tunnistaako käärme käsittelijänsä?

Käärmeitä pidetään usein melko yksinkertaisina ja niiden oppimiskykyä vähätellään. Vähättelystä huolimatta käärme oppii tunnistamaan hoitajansa tuoksun, mutta sen oppiminen ei edellytä käsittelyä. Käärme lipoo kielellään ilmaa aina kun laitat kätesi terraarioon vesiä vaihtaessa, ruokkiessa tai terraariota siivotessa ja tarpeeksi usean toiston jälkeen käärme oppii tunnistamaan sinut.

Käärme saattaa käyttäytyä täysin eri tavalla vieraissa käsissä, verrattuna omistajaan. Ajattelen tämän johtuvan siitä, että omistaja osaa käsitellä kyseistä käärmettä juuri tietyllä tavalla, otteissa on varmuutta. Myös tuttu haju auttaa luultavasti asiaa. Vieraissa, otteissaan haparoivissa oudon tuoksuisissa käsissä käärme saattaa taas olla hyvinkin säpsy.

Hygienia

Käsittelyn jälkeen (ja mielellään ennen sitä) kannattaa pestä kädet. Salmonella kuuluu käärmeiden normaaliin suolistoflooraan, joten hyvä käsihygienia on tarpeen. Ennen käsittelyä pestyt kädet taas estävät mahdollisten taudinaiheuttajien kulkeutumisen käärmeen apajille.

Viimeisenä

Kun palautat käärmeen terraarioon, muista tarkistaa että ovet meni kunnolla kiinni ja lukkoon asti 😉

Syksyn lehtiä käärmeille

Hoksasin tänään että meillähän on pihassa ruska parhaimmillaan, eli täydellinen hetki kerätä lehtiä käärmeiden terraarioon. Aiempina vuosina on täytynyt aina arpoa mistähän tälläkertaa kehtaisi mennä keräilemään, ne upeimmat lehdet kun on ollut melkein poikkeuksetta aina jonkun pihassa. Onneksi puistoissa on myös paljon vaahteroita, joten ne ovat yleensä toimineet pelastajina. Nyt tuntuu aivan luksukselta, kun lehdet sai kerätä omista puista!

 

Keräsin lehdet varoiksi suoraan puusta, koska meillä on myös nuo kaksi nelijalkaista kakkatruuttaa, joiden tuotoksiin maassa olevat lehdet olisi saattanut sotkeentua. Puussa olevat lehdet on myös usein nätimpiä, kuin maassa hetken maanneet. Maastakin on silti ihan ok kerätä, kunhan varmistaa maan ja lehtien olevan kutakuinkin puhtaita (esim. mustatäpläisiä vaahteranlehtiä en keräisi). Isojen teiden läheisyydestä lehtiä ei kannata saasteiden vuoksi kerätä ja vioittuneet lehdet kannattaa jättää niille sijoilleen, mutta muuten on aikalailla vapaat kädet.

Nyt kun keräsin lehdet puusta, heitin ne suoraan terraarioihin, mutta maasta kerätyt olen aiemmin huuhdellut kuumalla vedellä ja kuivattanut päivän pari viileän saunan lauteilla. Nyt kun en puhdistanut lehtiä mitenkään, napsin terraarioon lisäämisen yhteydessä ne muutamat huonot vastaan tulleet pois, joille en halunnut käärmeitä altistaa. Toisessa oli linnunkakkaa ja toisessa joku mikälie koteloitunut ötökkä. Jotkut tykkää keittää lehdet vedessä, tai kuivattaa varmuuden vuoksi lämpimässä saunassa, jotta ylimääräinen elämä kuolisi ennen terraarioon laittamista. Nämä on vähän makuasioita kuinka kukin tykkää tehdä. Jotkut eivät suostu laittamaan itse luonnosta kerättyjä lehtiä terraarioon edes vedessä keittämisen jälkeen, vaan luottavat vain teollisesti korkeissa lämpötiloissa kuumennettuihin lehtiin.

 

Terrojen yleisilme piristyi ihanasti lehtien ansiosta, niin kivan pirtsakka lisämauste syksyn pimeyteen. Kaikki (paitsi mörökölli Sisu) innostui lehdistä ja lähti samantien tutkimaan uusia sisusteita. Kielien vipatus oli suunnaton, kun luikerot paineli menemään lehtiä tuoksutellen! Lehdet on kyllä niin kiva virike käärmeille ja vieläpä helppo ja vaivaton toteuttaa.

10 vuotta käärmeitä

Tässä kuussa tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun hankin ensimmäisen käärmeeni. Ajattelin että olisi hauskaa muistella mitä kaikkia käärmeitä täällä on vuosien varrella majaillut ja kuinka ylipäänsä innostuin käärmeistä. Tästä historiikista tuli ihan tahtomattakin hyvin pitkä, mutta suotakoon se sille. Kymmentä vuotta on vaikea tiivistää yhteen artikkeliin 😀

---

 

Olen ollut koko elämäni aivan äärettömän eläinrakas, ihkaensimmäinen suusta päästämäni sanakin on ollut ”HAU”, sillon joskus melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Jo melko nuorena kävi kuitenkin ilmi että olen koirille, niille lempieläimilleni, allerginen ja samaan kasaan lukeutuivat kissat ja muut kodin pienet karvapallerot. Johonkin se kaikki rakkaus täytyi kohdistaa, joten innostuin käärmeistä. Niille en ainakaan olisi allerginen. Käärmeen hankintaan ei kuitenkaan lupaa heltynyt ja lopulta vuosien päästä koko innostus laantui, säikähdettyäni perinpohjaisesti kasvimaalla kyyksi luulemaani käärmettä. Murrosiän lähestyessä osa allergioista hiipui pois ja palasin taas alkuperäisten eläinrakkauksieni pariin. Nuoruus kului koiraa, hamstereita ja kaneja paijaten.

Muutin kotoa pois 19-vuotiaana, vuoden 2009 alkupuolella ja uuden kaupungin myötä tuli myös uusia tuttavuuksia. Eläinrakkauteni kävi melko pian kaikille selväksi ja loppukesällä 2009 eräs näistä tutuista tarjosi minulle kotia etsivää aikuista viljakäärmettä. BOOM! Siitä se kaikki käärmehulluus alkoi. Aikuisiällä en ollut edes ajatellut moisen hankintaa, mutta nyt se oli menoa!

Tankattuani aimo annoksen viljakäärmetietoutta tulimme mieheni kanssa siihen tulokseen, että haluamme sittenkin hankkia ensimmäiseksi käärmeeksi poikasen. Lempparivärimuodoiksi löytyi Bloodred ja Pewter. Pewtereitä ei ollut tarjolla, mutta ”melkein blodareita” oli kuoriutunut Lahdessa. Ja niin pikkiriikkinen diffused-naaras Sanni-Juuteri (myöhemmin Sakke) haettiin kotiin 25. syyskuuta 2009. Sakke oli aivan uskomattoman mahtava käärme, en olisi voinut parempaa ensikäärmettä saada ❤

Sakke 1kk

Sakke noin 3v

Yhteiselo käärmeen kanssa oli kovin kiehtovaa, eikä mennyt aikaakaan kun innostus alkoi kasvaa; Lisää oli saatava. Tuohon aikaan Herppi.netin kauppatori oli kuumaa kamaa ja sitä tuli seurattua hyvin ahkerasti. Keväällä/kesällä 2010 tarjolle pamahti samanaikaisesti mielettömän upea hortu ja ihana pieni mustarottakäärme. Vielä tässä vaiheessa mieheni oli lähes yhtä innostunut käärmeistä kuin minäkin. Kuitenkin siinä määrin vähemmän, että kahteen uuteen käärmeeseen ei olisi samantien hellinnyt suostumusta. Pelasin tilanteen nerokkaan ovelasti, innostaen miehen mustarottäkäärmeestä, joka hankittaisiin hänelle ja itse taas ottaisin hortun 😛

10.6.2010 parivuotias amazonin puuboa Vekara-Väkkärä (väriltään garden phase) kulkeutui luokseni Tampereelle Rovaniemeltä Matkahuollon pikarahtina. Näin jälkeenpäin tuntuu todella hullulta edes ajatella että silloin tuo oli vielä sallittua (tai itseasiassa aivan juuri noina päivinä Matkahuollon säännöt muuttuivat ja eläinkuljetukset rahtina kiellettiin). Muistan jo silloin hieman epäröineeni asian suhteen, mutta onneksi käärme suoriutui matkasta hyvin. Siitä huolimatta olin tyytyväinen ettei jatkossa käärmeitä voisi enää vastaavalla tavalla lähettää. Hortu oli toiseksi käärmeeksi ehkä hieman haastava, muttei ollenkaan mahdoton kun tiesi mihin oli ryhtynyt. Vekara on edelleen yksi suurista suosikeistani, ihan lempparikäärmematskua ❤

Vekara meille vasta muuttaneena

Vekara noin 4v

Kolmen viikon ikäinen mustarottakäärmekoiras Mustanaamio kotiutui vain kaksi päivää myöhemmin 12.6.2010. Mustis tuli Etelä-Pohjanmaalta kasvattajansa kyydillä Tampereelle, josta kävimme sen noukkimassa mukaamme. Koska käärme tuli miehelleni, hän sai valita kahdesta poikasesta sen omansa. Mustanaamio lähtiki mukaan tasan siksi, että sisukkaana pienenä kakkiaisena se puri miestäni. Tästä ollaankin revitty myöhemmin huumoria, sillä Mustis on ollut ehdottomasti hankalin ja eniten murhetta aiheuttanut käärmeemme, rakkaudella joskus sekundaksikin kutsuttu. Olisi pitänyt arvata, että sen purevan tirriäisen kanssa ei elämä tule olemaan helppoa 😀

Mustis 1kk

Mustis 9v

Puoli vuotta myöhemmin ihastelin matelijafoorumilla (ei herppi.net, vaan se toinen jonka nimeä en muista) taiwaninviehkokäärmeen poikasia ja kohta olinkin tilanteessa jossa Mustanaamion kasvattaja tarjosi minulle omaa viisivuotiasta koirastaan. Niimpä veronpalautuksien saavuttua, joulukuussa 2010 Sayuri kulkeutui meille omistajansa kyydissä. Sayuri tuntui jättimäiseltä muihin keskenkasvuisiin käärmeisiini verrattuna, mutta onneksi se oli lempeä kuin mikä. Say ehti asua meillä parisen vuotta, kunnes viljakäärmeinnostuksissani myin sen ”tilaa viemästä tylsänä lajina”, huoh. Sayuri onkin jäänyt koko harrastustaipaleeni ainoaksi ei-omakasvatti käärmeeksi jonka olen myynyt pois. Myyminen on harmittanut myöhemmin niin monta kertaa, ettei sen jälkeen ole enää samaa virhettä tullut tehtyä.

Sayuri meille vasta muuttaneena

Sayuri noin 5v

Ajatus viljakäärmeen poikasien teettämisestä joskus tulevaisuudessa alkoi pikkuhiljaa kutkuttamaan ja aloin etsiä Sakelle sulhasta. Olin jo aikeissa ostaa sellaisen ulkomailta, mutta sattumalta se löytyikin paljon lähempää, Turusta. Niin Kalma, reilun puolen vuoden ikäinen Anery Pewter-koiras kotiutui 12. maaliskuuta 2011. Kalma oli myös yksi suosikeistani, niin lempeä ja upea käärme.

Kalma meille vasta muuttaneena

Kalma 2,5v

Seuraava tulokas oli Viima, pieni leukistinen teksasinrottakäärme. Tässä lajissa nimenomaan leukistinen värimuoto vei mennessään, se oli niin hätkähdyttävän kaunis! Tiesin Mustanaamion kasvattajalla olevan lisääntyvä pariskunta ja kyselin seuraavan poikueen perään. Harmillisesti sellaista ei ollut kuitenkaan tulossa, jälkeläisiä hän ei ollut ajatellut enää näillä teettää. Onnekseni kyseessä oli ihanaakin ihanampi henkilö ja hän teetti sittenkin vielä yhden poikueen, vain jotta saisin omani. Pikkuruinen Viima-neiti saapui meille kolmeviikkoisena 16.9.2011 kasvattajansa kyydittämänä.

Viima vasta meille muuttaneena

Viima 1v

Kesäkuussa 2012 otin hoiviini entiseltä työharjoittelupaikaltani todella kitukasvuisen ja nestehukkaisen brasilian sateenkaariboan. Kyseessä oli vajaa vuotias brassi, joka painoi vain 24 grammaa meille tullessaan. Käärme oli myyty eläinkauppaan jälleenmyytäväksi muka hyväkuntoisena ja toimivana, mutta kuuden viikon aikana eläinkaupassa käärme ei ollut syönyt kertaakaan, saati luonut nahkaansa. Jotain hämärää tässä jutussa oli vaikkei myyjä sitä myöntänytkään, sillä käärme painoi vähemmän kuin sen oletettu syntymäpaino oli ollut. Luonani käärme onneksi alkoi toimia samantien omakasvatteisilla hiirillä ja myöhemmin palasi takaisin eläinkauppaan vahvistuneena ja toimivana. Sama käärme kävi luonani vielä myöhemminkin pariin otteeseen, lähtien moitteetta toimivana ja palaten aina täysin syömättömänä. Viimeisellä kerralla päätimme omistajan kanssa että käärme jää luokseni kuntoutumaan ja etsimme sille aikanaan sopivan kodin, eläinkaupassa kun ei tällaista yksilöä voinut myydä. Luulen että olisin lopulta lunastanut käärmeen itselleni, sillä siihen ehti hoitojaksojen aikana kiintyä jollain erityisellä tavalla.

Brassi luonani ekaa kertaa noin 10kk iässä

Brassi hoidossa kolmatta kertaa reilu 2v iässä

Kesällä 2012 teetin ensimmäisen käärmepoikueeni, vanhempina ainokaiset viljakäärmeeni Sakke ja Kalma. Sakke pykäsi ensikertalaisena yllättäen kaksi munasatsia, yhteensä 30 poikasta! Näistä kolme jäi kotiin: heinäkuun poikueesta Pewter-naaras Usva ja Hypo pewter-naaras Kuura, sekä syyskuun poikueesta Hypo diffused-koiras Riiva. (Tässä kohtaa mainittakoon: en ole ollenkaan perillä niistä tämänhetkisistä diffused/masque/red coat/mikälie -jutuista, joten puhun tässä vain niistä väreistä jotka oli aiemmin käytössä). Kuura muutti uuteen kotiin vajaa vuoden ikäisenä. Riiva ja Usva olivat suuria aarteitani, olin niistä kovin ylpeä.

Riiva 2v

Usva reilu 1v

Kuura vastakuoriutuneena

Muutaman kuukauden päästä tuli tilaisuus tehdä vaihtokauppoja muiden saman lajin kasvattajien kanssa ja kaksi Diffused kasvattiani vaihtoi osoitetta. Tilalle tuli 13.10.2012 Kuopiosta kasvattajansa Tampereelle kuskaama Anery motley/striped naaras Myrsky, sekä 19.10.2012 vajaa puolivuotias Snow-koiras Myytti Espoosta.

Myrsky noin 1,5v

Myytti noin 1,5v

23.2.2013 tein vaihtokaupat entisen pomoni kanssa; annoin kolme edelliskesän viljakäärmekasvattiani eläinkauppaan ja sain noin kolmevuotiaan bairdinrottakäärme-koiraan, Hadeksen. Se oli ollut kaupalla jo pidemmän aikaa ja olin haaveillut siitä pitkään. Nyt se oli viimein minun! Hades oli älyttömän kauniin värinen, metallinhohtoista Teksasin lokaliteettia. Kuvissa sitä hehkua ei näy, mutta livenä se oli jotain todella upeaa.

Hades vasta meille muuttaneena

Viljakäärme Aava päätyi meille hieman erikoisella tavalla. Asuin siihen aikaan kerrostalon alimmassa kerroksessa katutasossa ja asuntoon näki suoraan sisälle. Eräs naapuri oli ohimennessään kiinnittänyt huomiota lukuisiin terraarioihin ja tuli jutulle kun näki minut terassilla. Hänen tutullaan oli kaksi käärmettä, jotka tarvivat pikaisesti uuden kodin nykyisen omistajan kyllästyttyä niiden hoitamiseen. Hän itse oli ottamassa toisen ja kysyi voisinko mitenkään ottaa jäljelle jäävää itselleni. En tarkalleen muista miten nopeasti juttu eteni, mutta ei liene kenellekkään ylläri että tokihan kärme meille muutti. Taisimme hakea käärmeet jo parin päivän päästä, vain muutaman kilometrin päästä kotoani. Päivämäärä oli 28.4.2013. Aava oli hirmu nätti Pastel ghost -naaras ja ikää sillä oli 2,5 vuotta. Alunperin tarkoitus oli etsiä sille ajan kanssa uusi hyvä koti, mutta hupsista vaan, eihän se koskaan meiltä lähtenyt. Tosin yhteen poikueeseen lainasin sen ystävälleni, josta sain poikasen itselleni.

Aava noin 3v

Kesäkuun 29. päivä 2013 tein jälleen mainiot vaihtokaupat erään tutun kanssa. Annoin kaksi edelliskesän viljakäärmepoikastani ja sain upean kuningaspyton koiraan, Karun. Ikää sillä oli vuoden verran ja väriltään se oli Spider. Karu ei ”wobblannut” (spidereille ominainen neurologinen ongelma) juuri ollenkaan ja siksi sen uskalsin ottaa. Spiderit olivat sillon ehdottomia lemppareitani kunkkupytikoista (Bumblebeen lisäksi). Sittemmin olen muuttanut mieltäni, enkä enää ottaisi mitään värimuotoa jossa on spideria. Mielestäni tämän värimuodon täytyisi antaa hautautua kokonaan, koska muulla tavalla tästä käärmeen elämänlatua heikentävästä vaivasta ei pääse eroon. Karu oli hirmu sympaattinen pökäle ja jätti jälkeensä pytikan kokoisen aukon, vielä jotain päivänä tarvin moisen pläskin uudelleen.

Karu noin 1,5v

19.7.2013 täyttyi suuren suuri unelmani, kun Mustanaamion kasvattaja päätti luopua aarteistaan ja myi Mustanaamion isän ja sen ”morsiamen” minulle. Valkokylkinen mustarottakäärmepariskunta oli jotain niin mielettömän hienoa! Mustanaamion isä Kaira oli upein koskaan näkemäni käärme ja nyt se oli minun ❤ Naaras Halla oli myös mielettömän kaunis, vaikkakin hirmu pienikokoinen. Kaira oli noin kahdeksanvuotias ja Halla neljän ikävuoden kieppeillä. Ne olivat asuneet jo pitkään yhdessä saamatta jälkikasvua, mutta pidin peukkuja että se vielä onnistuisi. Kaira oli älyttömän sympaattinen ja rauhallinen käärme, katse sillä oli kuin koiranpennulla ja se oli herttainen kuin mikä. Ehdottomasti yksi elämäni tärkeimmistä käärmeistä. Harmittaa ettei näistä kahdesta hurmurista ole juurikaan kuvia, tai jos on, niistä ei välity se kaikki loistavuus.

Kaira meille muuttaneena

Halla meille muuttaneena

Kaira ja Halla

Parin kuukauden päästä, 25.9.2013, tuli taas muutama vahvistus viljakäärmeiden porukkaan. Yksivuotiaat Motley/striped-naaras Myy ja Striped-koiras Allu. Näiden kanssa ei mitään super isoja kasvatussuunnitelmia ollut, mutten pystynyt vastustamaan kiusausta kun ystäväni etsi niille uutta kotia. Tässä kohtaa taisi se kuuluisa mopo alkaa viimeistään karata käsistä, eikä kaikkia hankintoja välttämättä enää osannut miettiä niin tarkasti loppuun.

Allu noin 1v

Myy noin 1v

Taas reilun kuukauden paussin jälkeen, 6.11.2013  kaunis Ghost-koiras, Aavan poikanen Varjo muutti meille. Varjokin tuli vähän vahingossa, sille ei ollut mitään kasvatuksellisia suunnitelmia, mutta kukapa niin nätistä oman käärmeen poikasesta olisi raaskinut kieltäytyä 😛

Varjo meille muuttaneena

Hetki Varjon saapumisen jälkeen sain hoiviini pikkiriikkinen Butter-viljakäärmenaaraan. Se tuli luokseni täysin toimimattomana, eikä ollut reilun puolen vuoden elämänsä aikana syönyt yhtään mitään. Pakkosyötin sitä ensin hetken, mutta sekään ei tuntunut starttaavan pientä narunpätkää. Viimeisenä oljenkortena kokeilin letkuttaa syvälle kurkkuun omakeksimää nestesotkua, joka koostui vedestä, nutri plussasta ja nutri bacista. En tiennyt ollenkaan toimiiko se, mutta käärme eli jo elämänsä lopun alkua, joten mitään ei menetettäisi jos ainakin kokeilisin. Tämä oli se viimeinen oljenkorsi ja jos se ei tuottaisi radikaalia positiivista tulosta, käärme olisi pakko lopettaa. Muistaakseni jo kahden letkutuskerran jälkeen käärme alkoi kuin alkoikin toimimaan täydellisesti ja sittemmin ruokailuissa ei ollut enää koskaan ongelmia. Tämä pikkuinen oli työnimellä Pihla, mutta siitä ei valitettavasti ole arkistoissani yhtään kuvaa.

Vuoden 2013 viimeisimmäksi hankinnaksi jäi ensimmäinen ”tilaukseni” Hammin messuilta Saksasta. Ystäväni oli menossa käymään messuilla ja tietysti tämä loistelias tilaisuus oli käytettävä hyväksi. Nyt saisi vaihtaa kasvatussuunnitelmien kanssa seuraavan, hieman isomman vaihteen päälle! 16.12.2013 saapui viisi uutta käärmettä, kaikki viljakäärmeitä. Tanskasta tuli yksivuotiaat Hypo-väriset sisarukset Tihku & Kinos, Saksasta normaaliväriset muutaman kuukauden ikäiset sisarukset Pato & Pulma ja Italiasta muutaman kuukauden ikäinen Amela-koiras Loimu. Yhteistä näissä kaikissa oli piilevä Cinder-väri, jota tarkoitukseni oli alkaa kasvattamaan. Näin myöhemmin ajateltuna en enää hankkisi vartavasten sisaruspareja, sillä en näe sitä kovin mukavana tapana teettää poikueita. Toki se on perusteltua joissain tilanteissa, mutta jos vaihtoehtoja on, ei pitäisi mennä sieltä missä aita on matalin.

Kinos

Tihku

Pato

Pulma

Loimu

Näihin samoihin aikoihin alkoi kyteä epäilys että aiemmin samana vuonna astutusreissulla ollut Aava olisi saattanut saada kryptosporidioositartunnan. En pitänyt sitä kuitenkaan millään lailla todellisena uhkana, käärmehän näytti terveeltä.

Aava todettiin kuitenkin testien myötä sairaaksi ja se täytyi lopettaa tammikuun 2014 lopussa. En vielä tässäkään vaiheessa uskonut ongelman olevan laajempi ja ymmärtänyt laittaa uusia hankintoja jäihin. Eiköhän se ollut vain yksittäistapaus, ajattelin.

Reilu viikko Aavan lopetuksen jälkeen, 7.2.2014, lähdin Turkuun hakemaan viljakäärmepariskuntaa, jotka kantoivat piilevästi Cinderiä, samoin kuin Hammista hankitut käärmeet. Naaras sai nimekseen Sade ja koiraasta tuli Kuilu. Hetki uusien hankintaan tuntui väärältä, mutten voinut päästää tilaisuutta sormieni läpi; ne olivat ainoat Suomessa elävät vastaavat aikuiset, joilla saisi teetettyä kauniita Cinder-lapsosia jo tulevana kesänä. Paikan päällä päätin napata mukaani vielä pariskunnan lisäksi puolivuotiaan Butter-koiraan Lorun ja Hypo-naaraan Risun. Nämä kaksi kantoivat _ehkä_ Cinderiä piilevästi. Voi kuinka paljon oma toiminta, ahneus ja sinisilmäisyys voikaan näin jälkikäteen harmittaa – Kumpa vain olisin tiennyt mikä pommi kotona kyti.

Kuilu

Sade

Risu

Loru

 

Ja sitten alkoikin yksi elämäni synkimmistä ajanjaksoista. Seulonnan jälkeen valtaosa käärmeistäni sai tuomiokseen kryptosporidioosipositiivisuuden. Ne kantoivat loista, joka aiheuttaa lopulta kivuliaan kuolemaan johtavan sairauden, tai vähintäänkin ne levittäisivät tätä kuolettavaa tautia koko loppuelämänsä. Vaihtoehtoja ei jäänyt, kaikki sairaat ja edes jollain tapaa oirehtivat yksilöt oli lopetettava. Vuoden 2014 syksyyn mennessä olin päättänyt omakätisesti yhteensä 26 käärmeen elämän. Siitä koettelemuksesta en ole päässyt yli vielä tähänkään päivään mennessä.

Jäljelle jäivät vain mustarottakäärme Mustanaamio ja viljakäärme Varjo. Suureksi valonpilkahdukseksi kaiken kurjuuden keskellä koituivat Kairan ja Hallan neljä poikasta, jotka kuoriutuivat syyskuussa 2014. Olin päättänyt keväällä ottaa riskin ja teettää kryptopositiivisella pariskunnalla poikueen, sillä oli olemassa mahdollisuus ettei tauti tarttuisi poikasiin. Yksi poikasista kuoli tuntemattomasta syystä reilun puolen vuoden iässä. Jäljelle jääneet poikaset saivat myöhemmin nimikseen Kalla, Lumo ja Kaaos, kaikki kauniita valkokylkisiä naaraita, joista en raaskinut myydä yhtäkään.

Kaaos vastakuoriutuneena

Kaaos noin 4v

Lumo vastakuoriutuneena

Lumo noin 4v

Kalla vastakuoriutuneena

Kalla noin 4v

Tarkoitukseni oli jatkaa eloa tämän pienilukuisen kokoonpanon kanssa niin pitkään, että tilanne vähän rauhottuisi. Tässä vaiheessa en vielä ollut teettänyt syksyllä kuoriutunelle poikasille kryptotestejä, enkä siis tiennyt niiden olevan terveitä. Eteeni tupsahti kuitenkin erikoisen yllättävä tilaisuus vuoden 2015 alussa, kun tuntematon mies tarjosi minulle tilaisuutta hankkia kauttaan mustarottakäärmeitä Hammista. Taas näin jälkikäteen ajateltuna uskomattoman typerää riskinottoa, mutta palikat ei silloinkaan olleet päässäni kovin kohdillaan ja tilaisuus sai viimeisetkin järjenrippeet kaikkoamaan. 16.3.2015 luokseni muutti noin 1,5-vuotias valkokylkineiti Oodi Saksasta, sekä edelliskesänä Englannissa kuoriutuneet Hypo-naaras Nata ja musta koiras Sisu. Jättimäisenä helpotuksena kaikki kolme syksyn omakasvattia ja kolme uutta messutuontia osoittautuivat myöhemmin testien kautta terveiksi. Huh! ❤

Oodi meille vastamuuttaneena

Oodi noin 5v

Sisu meille vastamuuttaneena

Sisu noin 4v

Nata meille vastamuuttaneena

Nata noin 4v

Sitten eleltiin reippaasti yli vuoden päivät, kunnes 21.12.2016 eteeni sattui jälleen aivan uskomaton tilanne. Puolitutut kasvattajat lahjoittivat minulle punahäntärottakäärmeen poikasen, iki ihanan Nuppu-naaraan. Tunne oli sanoin kuvaamattoman upea! Lämpimän eleen syynä oli heidän empatiansa menetyksiäni kohtaan. Miten joku voikin olla niin kultainen, että haluaa antaa lähes vieraalle ihmiselle näin upean lahjan? Olin niin onnekas ja kiitollinen! ❤

Nuppu arviolta noin 1v.

Vuoden 2017 alussa kävi ikävä tilanne, kun viljakäärme Varjo sai sydänkohtauksen ja se täytyi hätälopettaa. Sillä oli todettu aiemmin sydämen vajaatoiminta ja hyvästä ennusteesta huolimatta elämä loppui liian aikaisin vain 3 vuotiaana.

Helmikuussa yhdistin Mustanaamion & Oodin poikasten toivossa ja kuusi kuukautta myöhemmin, elokuussa 2017 munista putkahti 10 kaunista mustarottakäärmettä. Näistä päätin jättää neljä kotiin: mustan koiraan nimeltä Noki, mustan naaraan Nilan, valkokylkisen koiraan Havun ja valkokylkisen naaraan nimeltä Hile. Myöhemmin päätin myydä Hilen ja tätä nykyä ”vain” kolme poikasta majailee meillä.

Noki noin 2vk

Noki 9kk

Nila noin 2vk

Nila 9kk

Havu noin 2vk

Havu 9kk

Hile noin 2vk

Hile 9kk

---

 

Käärmehistoriani lukuina

Käärmemäärän vaihtelut eri vuosina

• 2009: 1 uusi käärme
• 2010: 3 uutta käärmettä
• 2011: 2 uutta käärmettä
• 2012: 3 uutta käärmettä, 30 kasvattia (joista 3 jäi kotiin), 1 myyty käärme
• 2013: 14 uutta käärmettä, 1 myyty holback
• 2014: 4 uutta käärmettä, 4 kasvattia (joista 4 jäi kotiin), 26 kuollutta käärmettä
• 2015: 3 uutta käärmettä, 1 kuollut käärme
• 2016: 1 uusi käärme
• 2017: Ei uusia käärmeitä, 10 kasvattia (joista 4 jäi kotiin), 1 kuollut käärme
• 2018: Ei uusia käärmeitä, 1 myyty holback
• 2019: Ei uusia käärmeitä

Eri lajeja yhteensä 9 ja yksilömäärät niiden sisällä

• 21 viljakäärmettä +poikaset
• 1 amazonin puuboa
• 14 mustarottakäärmettä +poikaset
• 1 taiwaninviehkokäärme
• 1 teksasinrottakäärme
• 1 brasiliansateenkaariboa
• 1 kuningaspyton
• 1 bairdinrottakäärme
• 1 punahäntärottakäärme

 

---

Vuosi 2014 oli harrastukseni suuri käännekohta; sen piti olla alku kasvavalle viljakäärmekasvatukselle, mutta tekikin täyskäännöksen sitä vastaan. Tuo vuosi muokkasi ajatuksiani koko harrastuksesta hyvin radikaalisti ja laittoi arvot järjestykseen. Tärkeintä ei ole uusien eläinten hankinta ja kasvattaminen, vaan ainoastaan se, että eläimet voivat hyvin. Ymmärsin että kiirettä ei kannata pitää, kaiken ehtii saamaan kyllä ajallaan. Myös uusien eläinten tarkkaakin tarkempi karanteenaus nousi hyvin merkityksekkääksi. Jo pelkästään karanteenaamalla kaikki uudet tulokkaani, olisin saattanut välttyä näin suurelta käärmeiden massakuolemalta. Kun katson uusien käärmeiden hankintatahtia ja sitä miten eri puolilta yksilöitä minulle tuli, en oikeastaan edes ihmettele että kävi niinkuin kävi. Suosittelenkin lämpimästi harkitsemaan tarkkaan mistä eläimet hankkii ja pitämään kaikille _aina_ vähintään kahden kuukauden karanteenin, tuli ne mistä tahansa.

---

 

Nyt vuoden 2017 poikasetkin ovat jo kaksivuotiaita ja uusia käärmeitä en ole oikeastaan haikaillut aikoihin. Tai tokihan haaveita aina on, mutta nykyään käytän sattuneesta syystä harkintaa huomattavasti enemmän kuin aiemmin. Elämä on mukavan helppoa tällaisenaan, kun uusia käärmeitä ei ole tullut talouden ulkopuolelta vuosiin. Tautivaaraa ei ole ja pitkät karanteenit on lusittu jo aikapäiviä sitten.

Olen oppinut käärmeistä tämän kuluneen 10 vuoden aikana hirmu paljon, pääasiassa muiden viisaampien avustuksella, mutta usein myös kantapään kautta. Monta asiaa tekisin toisin, mutta vahingoista viisastuneena ei onneksi samoja virheitä tarvitse enää toistaa. Missään vaiheessa en ole kuitenkaan kokenut halua lopettaa; käärmeharrastus on vienyt minut mukanaan niin voimakkaasti, etten näe sen loppuvan koskaan. Paljon on vielä opittavaa, eikä valmiiksi tässä touhussa oikeastaan voi koskaan tullakkaan.

Saapa nähdä miltä harrastukseni näyttää seuraavan 10 vuoden kuluttua! Toivon että vuodet kuluisivat rennoissa tunnelmissa, viisautta tuoden, terveiden ja tyytyväisten käärmeiden kanssa. Odotan avoimin mielin mitä kaikkea uutta ja ihmeellistä tuleva tuo mukanaan!